Kahden sysimustan väkivaltadraaman ja Tokion yläpuolella trippailevan sielunvaellusvision jälkeen Gaspar Noé pääsi toteuttamaan pitkäaikaisen haaveensa seksuaalisesti estottomasta rakkauselokuvasta. Loven ensimmäinen käsikirjoitus syntyi jo 17 vuotta sitten ohjaajan kuvatessa esikoispitkäänsä Yksin kaikkia vastaan (1998). Tuolloin Noé tarjosi päärooleja näyttelijäpariskunnalle Monica Bellucci ja Vincent Cassel. Pari ei halunnut kuitenkaan jakaa seksielämäänsä koko maailman kanssa ja päätyi sen sijaan tähdittämään ohjaajan raiskaus & kosto -draamaa Irreversible (2002).
Työskenneltyään seitsemän vuotta Enter the Voidin (2009) kimpussa Noé pääsi lopulta työstämään unelmaprojektiaan. Päärooleihin löytyi kolme tuntematonta näyttelijää, joista vain yhdellä oli kokemusta esiintymisestä kameran edessä.
Lopputulos hämmentää. Love paljastuu ohjaajansa kesyimmäksi elokuvaksi, jonka rinnalla Lars von Trierin Nymphomaniac tuntuu Pier Paolo Pasolinin Salòlta. Tämä johtuu myös siitä, että Noén suhde seksiin on aidosti vapautunut ja kokeilunhaluinen, kun taas von Trierille seksi on tie ahdistukseen ja itsetuhoon.
Love kertoo seksin ja rakkauden ohella menetyksestä ja kaipuusta. Päähenkilö Murphy (Karl Glusman) on Pariisissa asuva 25-vuotias amerikkalainen elokuvaopiskelija, joka rakastuu samanikäiseen Electraan (Aomi Muyock). Kiihkeän naimisen ohella pari bilettää ankarasti ja etsii yhä uusia kokemuksia. Kimppakiva naapurissa asuvan teini-ikäisen Omin (Klara Kristin) kanssa johtaa siihen, että Murphy lähestyy tyttöä uudestaan omin päin. Kondomi pettää ja Omi tulee raskaaksi.
Kaikki edellä mainittu kerrotaan takaumana. Elokuvan alussa Murphy herää puhelinsoittoon Electran äidiltä. Vieressä nukkuvat Omi ja hänen kaksivuotias poikansa, Gaspar. Electra on ollut kateissa jo pitkään ja äiti pelkää tytön tehneen itselleen jotain. Soiton jälkeen masentunut Murphy ajautuu muistelemaan elämänsä suurta rakkautta ja niitä kahta vuotta, jotka hän ehti viettää Electran kanssa.
Noé avaa Murphyn sielunelämää päänsisäisillä monologeilla, joista osa rypee tunkkaisessa maskuliinisessa itsesäälissä. Mies kokee olevansa huijattu perhe-elämän vankilaan, vaikka samaan aikaan kaikki naiset haluavat panna hänen kanssaan. Nämä kliseiset vuodatukset edustavat Noén kerrontakykyjä heikoimmillaan.
Parhaimmillaan elokuva on visuaalisesti. Love on tunnistettavasti Gaspar Noé -teos, täynnä komeasti rajattuja laajakangaskuvia, syntisen punaisina hehkuvia sisätiloja ja hypnoottisesti liikkuvia kamera-ajoja. 3D:n käyttö paljastuu sen sijaan puhtaaksi pintatempuksi eikä tuo kerrontaan mitään lisäsyvyyttä. Jos aivan rehellisiä ollaan, tekniikka on mukana vain ja ainoastaan yhden kohtauksen vuoksi. Ja arvata saattaa, mitä siinä roiskuu katsojan silmille.
Love on myös Noén henkilökohtaisin elokuva, johon ohjaaja on laittanut paljon omaa elämäänsä. Tämäkin näkyy hyvässä ja pahassa. Noé on osin niin henkilökohtaisuuksiensa pauloissa, ettei näe kaikkien osasten epäyhteensopivuutta ja tuloksena syntyvää laahaavuutta. Samalla sydänverellä filmattu elokuva paljastaa tekijänsä sisimmän poikkeuksellisella herkkyydellä.