Ohjaaja Justin Kurzelia ei käy kateeksi. Macbethin siirtäminen elokuvaksi on lähtökohtaisesti epäkiitollinen tehtävä, jossa oma työ asetetaan väkisin samalla viivalle kahden mestariteoksen kanssa. William Shakespearen synkkä ja verinen näytelmäklassikko on filmattu lukuisia kertoja reilun sadan vuoden aikana, mutta vain kaksi tulkintaa ansaitsee mestariteoksen leiman: Akira Kurosawan Seittien linna (1957) ja Roman Polanskin Macbeth (1971). Myös Orson Wellesin tulkinta vuodelta 1948 ja Geoffrey Wrightin Melbournen jengilähiöihin sijoittuva modernisointi vuodelta 2006 ovat hienoja.
Wrightin tapaan australialainen Kurzel nousi tekijänimenä nopeasti elokuvayleisön huulille, kun ohjaajan täräyttävä esikoispitkä Snowtown sai ensi-iltansa Cannesissa 2011. Etelä-Australiaa vuosina 1992–1999 järkyttäneistä sarjamurhista kertova psykodraama todisti Kurzelin kyvyn sukeltaa pelottomasti ihmismielen pimeälle puolelle.
Myös Macbeth kertoo ihmismielen pimeydestä, ja Kurzel onkin tuntunut debyyttinsä vuoksi varmasti nappivalinnalta näytelmän filmaajaksi. Elokuva on näyttelijä Michael Fassbenderin pitkäaikainen lemmikkiprojekti, jolle on etsitty sopivaa ohjaajaa kärsivällisesti. Fassbenderin nimeä ei löydy virallisista tuottajakrediiteistä, mutta huhut Cannesissa kertoivat, että tähdellä olisi ollut näppinsä mukana tuotannon kaikissa vaiheissa.
Fassbender antaa unelmaroolilleen kaikkensa ja tulkitsee linnanherrasta viekkaudella ja väkivallalla kuninkaaksi nousevaa Macbethia vakuuttavasti. Tutun tarinan alussa Skotlannin kuningas Duncanin (David Thewlis) riveissä taistellut Macbeth on palaamassa voitokkaalta sotaretkeltä ystävänsä ja aseveljensä Banquon (Paddy Considine) kanssa. Miehet törmäävät keskellä koiranilmaa kolmeen noitasisarukseen, jotka ennustavat Macbethille ja Banquolle suuria: Macbeth perii petturin läänityksen ja nousee sitten Skotlannin kuninkaaksi.
Macbeth kertoo ennustuksesta vaimolleen Lady Macbethille (Marion Cotillard), joka on jo pitkään janonnut lisää valtaa ja vaurautta. Vaimo lietsoo aviomiehensä yhä suurempaan ja petollisempaan kunnianhimoon, joka on reunustettu ruumisvanalla.
Macbeth on Shakespearen lyhyin tragedia, joka panostaa sivujuonten sijaan synkkään ja kohtalokkaaseen tunnelmaan sekä verenvuodatukseen. Se on mestarikirjailijan brutaalein luomus, jonka tapahtumat piiskasivat vastikään vaimonsa Mansonin hirviökultille menettäneestä Polanskista 1970-luvun alussa pohjattoman karun ja väkivaltaisen sovituksen.
Kurzel korostaa Macbethin synkkää atmosfääriä ja maalaa taisteluihin lankeavan valon verenpunaiseksi. Sovitus on visuaalisesti pakahduttavan komea, mutta tunnemaailmaltaan etäinen ja psykologisesti autistisen mahtaileva. Kurzel luottaa kuviin ja Fassbenderin sooloiluun liki sokeasti, eikä muista antaa muille hahmoille riittävästi tilaa. Erityisen valitettavaa tämä on Cotillardin kannalta, jonka läsnäoloa elokuvassa on jälkikäteen vaikea muistaa.
Kurzelin Macbethin paikka on kuitenkin juuri valkokankaalla, minkä vuoksi on mukavaa, että levittäjä päätti tuoda sen teattereihin pitkällisen jahkailun jälkeen.