Maja lapsuuden reunalla

Olipa kerran pieni tyttö. Isona hänestä tuli elokuvaohjaaja, joka ei pystynyt tekemään mitään väärin, vaikka mikä olisi.

24.3.2022 13:14
MAA VUOSI GENRE , ENSI-ILTA 25.03.2022

Céline Sciamma on melko johdonmukainen. Ohjaajana hän ei tee virheitä, ei elokuvilla kuten Bande de filles tai Nuoren naisen muotokuva. Mutta yllättää hän osaa. Viimeisimpänsä, ylellisen pukudraaman jälkeen monet odottivat hänen tähtäävän ylemmäs tai ainakin isompaan – ehkä Amerikkaan. Tuntuu suorastaan riemastuttavalta, että hän päättikin palata paikkaan, jossa varttui, piiloutua metsään ja rakentaa puumajan. Silti se ei tunnu julkisuustempulta. Se tuntuu joltain todellisesta tarpeesta kumpuavalta.

Maja lapsuuden reunalla on ehkä mitä pienin elokuva, jossa ei ole mitään isoa ja välkkyvää, mutta se jää mieliin – on ollut mukava löytää sitä monilta Vuoden paras -listoilta. Jos sattuu olemaan aavistuksen alakuloinen, pohtii mennyttä ja on huolissasi tulevaisuudesta, tämä elokuva saattaa osua juuri oikeaan paikkaan. Ja näinä päivinä, kukapa ei vastaisi tuollaista kuvausta?

Maja lapsuuden reunalla tuntuu Sciamman melankolisimmalta elokuvalta, ja yksi syy siihen on, että se sijoittuu syksyyn. Vaikka tekisi mitä, syksyllä kaikki tuntuu hetkien varastoimiselta. Oli kyse sitten kesän hiipumisesta tai jostain hieman isommasta, koko tarinaa sävyttää ajatus jonkin peruuttamattoman menettämisestä. Aivan alusta alkaen, kun ensin pieni Nelly menettää isoäitinsä ja sitten hänen äitinsäkin on äkkiä jätettävä tyttärensä kamppaillessaan tunteiden kanssa, joita ei oikein voi jakaa lapsen kanssa.

Ehkä kyse on siitä, että hänen on pitänyt palata lapsuuden kotiinsa, lapsuutensa tavaroiden keskelle, ja se on rankempaa kuin hän oli kuvitellut. ”Ahdistaako täällä oleminen sinua?” hänen tyttärensä kysyy. Nelly vaikuttaa hieman yksinäiseltä, mutta pian hän tapaa metsässä toisen tytön. Samalla kun Nellyn isä ryhtyy sinänsä sydäntäsärkevään hommaan, isoäidin talon tyhjentämiseen, tyttö tutkii maailmaa, jossa hänen äitinsä leikki monia, monia vuosia aikaisemmin, valmiina valtaamaan sen itselleen.

Tarinaan sisältyy salaisuus, mutta koska Sciamman elokuvan suomenkielinen nimi tuntuu yrittävän korjata virheen, jonka alkuperäinen tekee paljastaessaan liikaa, mekin teemme parhaamme ollaksemme paljastamatta sitä. Todettakoon kuitenkin, ettei siihen liity mitään isoja ahaa-hetkiä. Aivan kuten Hayao Miyazakin elokuvissa, joissa ei juuri keskustella kissabussin olemassa olosta, tässäkin päähenkilö vain hyväksyy asiat sellaisinaan. Koska niin lapset tekevät.

Juuri siihen Eskil Vogt viittasi jokin aika sitten The Innocents -elokuvaansa promotoidessaan: ”Jos olisin ulkona kävelemässä poikani kanssa, ja jotain uskomatonta tapahtuisi, viereemme vaikkapa laskeutuisi lohikäärme, minä menisin järjiltäni ja poikani toteaisi: ’Upeeta, lohikäärme!’”

Sciammaa ei ole tarpeeksi kehuttu nuorten ihmisten, pääasiassa tyttöjen, kuvaamisesta. Hän ei työnnä heitä suorituksiin, hän tuntuu istuvan heidän vierellään, antaen asioiden vain tapahtua. Silti, tässä on kyseessä satu aikuisille – he tätä katsoessaan niiskuttavat hiljaa. Elokuva saa ajattelemaan aikaa, aina lipumassa sormien välistä, ja sitä kuinka kaikki tuntuu nykyään kulkevan kehää.

Kuten kaikissa hyvissä saduissa myös tässä on surua. Mutta kun tämä nimenomainen perhe on hiljalleen valmis jättämään asioita taakseen, katsojasta tuntuu, kuin häntä olisi siunattu ystävällä.

Marta Bałaga

Maja lapsuuden reunalla -elokuvan traileri

Lisää luettavaa