Pirjo Honkasalon dokumentti kuvaa hiljaisen viiltävästi sotalasten todellisuutta näyttämönään koko Tsetsenian tragedia. Elokuva liikkuu Venäjän Kronstadtista, poikien kadettikoulusta, tuhon runteleman Tsetsenian pääkaupungin Groznyn halki hiljaiseen Ingushiaan, neljän kilometrin päähän Tsetsenian rajalta. Siellä on orpokoti, jonka rauhassa sodan sekä fyysisesti että eritoten henkisesti vammauttamat lapset saavat hengähtää.
Melancholian kolme huonetta keräsi maailman ensi-illassaan Venetsian filmifestivaaleilla syyskuussa 2004 kaksi merkittävää palkintoa: Human Rights Film Network Awardin sekä naisohjaajalle myönnettävän Lina Mangiacapre –palkinnon, jonka vuosi sitten sai Sofia Coppola. Ohjaaja Honkasalo tunnetaan esimerkiksi surumielisestä dokumentistaan Tanjuska ja seitsemän perkelettä, joka sekin paneutuu aikuisten mielipuolisuuden vaikutuksiin lapsessa, sekä draamasta Tulennielijä, joka kuvaa kaksostyttöjen kasvua sodanjälkeisessä Suomessa.
Melancholian kolme huonetta valottaa eleettömän surullisesti sotalasten elämää niin Venäjällä kuin Tsetseniassa. Se jakautuu kolmeen toisiaan täydentävään episodiin, melankolian huoneeseen. Kovaonnisista, 7-14-vuotiaista orpopojista koulutetaan kuuliaisia sotilaita Kronstadtin sotilasakatemiassa samaan aikaan, kun sodan raiskaamassa Groznyssa lapset taistelevat kaduilla elämästään kuin kulkukoirat. Mustavalkoinen jakso näyttää lohdutonta, myllerrettyä kaupunkia ja sen tunnistamattomaksi pommitettuja osia kuin vastauksena ensimmäisen osan sotakoulutuksen herättämille kysymyksille.
Viimeinen huone kertoo Hadizhat Gataevasta, naisesta, joka kerää Groznyn orpolapsia turvaan maaseudulle Ingushiaan. Ingushian orpokodin melankolia näyttäytyy sumuisina, hiljaisina maisemina ja vuorten takana, vain neljän kilometrin päässä pauhaavana sotana, jonka jylinä kuuluu lasten korviin painajaismaisena muistona aikaisemmasta. Ensimmäinen huone asettaa kysymyksen lasten sotakoulutuksen etiikasta, toinen vastaa siihen näyttämällä sodan lopputuloksen Grosnyn kurjuuden muodossa, ja viimeisin huone kuvaa sodan henkisten vaurioiden parantamisyrityksiä hautajaismaisessa tunnelmassa Ingushiassa. Tyyni, sumuinen maisema luo analogian lasten mielen tyhjyydelle ja hiljaisuudelle koettujen kauheuksien jälkeen.
Lapsia sota-akatemiassa ja orpokodissa yhdistävät heihin kohdistuneet julmuudet ja nykyisen elinympäristön painajaismaisuus, ja konkreettisena osoituksena eri puolten samankaltaisuudesta sekä tulevat sotilaat että sodan vaurioittamat lapset katsovat televisiouutisista Moskovan teatterin terrori-iskun seurauksia. Uutinen näyttäytyy tasapuolisen järkyttävänä kaikille.
Dokumentti näyttää kauhistelematta ja alleviivaamatta, mutta kuitenkin sodanvastaisen kantansa varsin selväksi tehden lasten todellisuutta Venäjän ja Tsetsenian kurjuudessa. Hiljainen, vakava ote osoittaa kohtaloiden sanomattoman surullisuuden iskevämmin kuin suurieleinen kauhistelu.