Ovatko elokuvat viihdettä vai taidetta? Ehkä eivät kumpaakaan tai ehkä vähän molempia. Ohjaaja Apichatpong Weerasethakulin elokuvat testaavat juuri tätä rajaa. Weerasethakulin elokuvat ovat kokemuksia, jotka kyseenalaistavat millaisia elokuvien pitäisi olla tai mitä ne voivat olla.
Memoria on thaimaalaisen ohjaajan ensimmäisen englanninkielinen elokuva ja hänen ensimmäinen Thaimaan ulkopuolella kuvattu elokuvansa. Tilda Swinton esittää Jessicaa, joka kuulee erikoisen äänen aamun sarastaessa, mutta kukaan muu ei kuullut kyseistä kajausta. Ääni kiehtoo Jessicaa, joka yrittää jäljittää sen alkuperää.
Tuntuu väärältä ja epäreilulta kirjoittaa arvostelua Memoriasta. Kriitikon rooli on objektiivisesti arvioida elokuvan vahvuuksia ja heikkouksia, mutta lopulta jokainen arvio on kirjoitettu subjektiivisesti. Omat kokemukset ja eriävät maut ohjaavat ja maustavat arvioitamme. Memoria on teknisesti erinomainen ja sen äänimaailma on immersiivinen ja kiehtova.
Mutta elokuvasta puuttuu jotain, ainakin minulle. Voin hyvillä mielin todeta että Memoria on kaunis, jopa upea elokuva, josta en nauttinut yhtään enkä aio sitä koskaan katsoa uudestaan. Voin kuitenkin arvostaa Weerasethakulin teknistä osaamista ja ohjaajan rohkeaa tapaa kyseenalaistaa ajatuksiamme siitä millaisen elokuvan tulisi olla.
Swinton on upea roolissaan; naisella on erikoinen, lähes pelottava tapa kyetä sitomaan maallisia ja yliluonnollisia elementtejä yhteen orgaanisesti ja aidosti. Memoria tuntuu silti vieraalta ja ennen kaikkea vieraannuttavalta. Se on haastava elokuva, ja Weerasethakul pyytää katsojalta kärsivällisyyttä ja avointa mieltä, ehkä jopa liikaa.
Weerasethakul ei tarjoa katsojalle vastauksia vaan pinoaa kysymystä toisen päälle. Se on ahdistavaa ja saa katsojan usein tuntemaan itsensä voimattomaksi. Siinä itsessään on jotain kaunista ja ihailtavaa, ja Memoria onkin ennen kaikkea metafyysinen kokemus.
Memoria on myös elokuva, joka toimii vain ja ainoastaan elokuvateatterissa, täydessä pimeydessä, isolta valkokankaalta nautittuna. Se on rauhallinen, hidas, viipyilevä ja Swinton lipuu kohtauksesta toiseen, mutta elokuvasta puuttuu kaiken yhteys, se punainen lanka. En tarkoita tällä juonta, vaan jotain tarttumapintaa. Memoriasta on vaikea saada kiinni, elokuvan tarkoitus – mikäli sillä on sellainen – lipsuu väkisinkin sormien välistä.
Weerasethakulin elokuvan suurin ongelma on kuitenkin se, etteivät Memorian hahmot koskaan käyttäydy kuin aidot, oikeat ihmiset. Vaikka elokuva onkin hypnoottinen ja vangitseva kokonaisuus, on se myös turhauttava ja outo. Weerasethakul ei ole niinkään kiinnostunut elokuvien tarinankerronnasta, vaan niiden mahdollisuuksista taidemuotona. Memoria jää vaivaamaan ja kiehtomaan.
Maria Lättilä