Vuonna 1997 ilmestynyt Men in Black erottui edukseen muista amerikkalaisista ison budjetin ja ison yleisön elokuvista. Se oli myös taloudellisesti valtaisa menestys, joten jatko-osa ei tullut yllätyksenä.
Tuotantoyhtiö tosin joutui maksamaan itsensä kipeäksi saadakseen päätähdet Tommy Lee Jonesin ja Will Smithin palaamaan ruotuun.
Kalliiden palkkioiden ja lihavan budjetin takia elokuvan pitäisi myydä lippuja noin 400 miljoonan dollarin edestä ennen kuin se alkaisi tuottaa voittoa. Muuten lopputuloksena olisi Men in Red.
Onneksi ohjaajaksi saatiin pestattua ykkösosan ohjannut lahjakas Barry Sonnenfeld. Lieneekö syynä se, että Sonnenfeldin MIB:n jälkeen tehdyt elokuvat (Wild Wild West, Big Trouble) saivat huonon vastaanoton sekä yleisöltä että kriitikoilta.
Will Smith oli mukana Wild Wild Westissä ja lisäksi hän on mm. esittänyt nimiroolin Muhammed Alista kertovassa elokuvassa. Alin rooli toi hänelle Oscar-ehdokkuuden, mutta elokuva ei menestynyt odotetusti, eikä sitä ole tainnut juuri näkyä USA:n ulkopuolella. Oli siis sopiva ajankohta palata vanhaan hittikaavaan.
Uuden Men in Blackin juoni noudattaa alkuperäistä ideaa. Katalat alienit uhkaavat tuhota maapallon (vai oliko se peräti koko aurinkokunnan), joten amerikkalaisten maailmankaikkeudenpoliisien tehtävänä on estää nämä aikeet. Rutiinijuttu Men in Black -miehille.
Käsikirjoitukseen tietenkin ympättiin Tommy Lee Jonesin esittämän Koon paluu. Häneltähän pyyhittiin ensimmäisessä osassa muisti, ja hänet pantiin hoitamaan rutiineja toiseen valtion virastoon, postiin.
Ulkoavaruuden hirviö Serleenan roolissa on Twin Peaksista tuttu Lara Flynn Boyle, joka pestattiin toisen kohtalokkaan näköisen kaunottaren Famke Janssenin (GoldenEye, X-Files) peruessa tulonsa. Boyle hoitaa homman kylmän viileästi, niin kuin kai on tarkoituskin.
Pääosassa ovat myös efektit sekä tietenkin kaikenlaiset ulkoavaruuden hirviöt, joita on luotu sekä digitaalisesti että maskeerausguru Rick Bakerin palveluja käyttäen. Elokuvan tehosteita on hirveästi kehuttu, mutta mielestäni välillä näkyy liian selvästi että kyseessä on bitit eikä atomit. Illuusio ei aina toimi.
Toisaalta elokuvassa on myös lukuisia taidokkaasti luotuja ja hauskoja hahmoja. On monenlaista pallinaamaa (kirjaimellisesti). Ykkösosasta tutut kahvia keittelevät matohahmot ja karski Frank-mopsi ovat saaneet ykkösosaa isommat roolit. Tallelokerossa elävä karvapääkansa on aika huvittava idea.
Harvoin jatko-osa on alkuperäisen veroinen, joten sekään ei ole yllätys että Men In Black II (tai MIIB, kuten joissain mainoksissa nokkelasti lukee) on aika pitkälle vanhan materiaalin uudelleen lämmitystä ilman tuoreita ideoita. Astuttuani elokuvateatterista kirkkaaseen päivänvaloon minulle tapahtui samantyyppinen ilmiö kuin niille jotka elokuvassa ”neuralisoitiin”. Elokuva pyyhkiytyi aika nopeasti mielestä.
Jussi Huhtala