Minä ja pingviini perustuu brittiläisen Tom Michellin muistelmateokseen The Penquin Lessons. Nuorena miehenä 1970-luvulla hän toimi opettajana argentiinalaisessa poikien sisäoppilaitoksessa. Vieraillessaan Uruguayssa hän pelasti öljyyn sotkeutuneeseen pingviiniin, joka leimautui hoitajaansa. Lopulta Michellin oli otettava sitkeä seuralainen mukaansa kouluun, missä siitä tuli suosittu lemmikki.
The Full Monty -ohjaaja Peter Cattaneon versiossa Michelliä esittää lähemmäs kuusikymppinen Steve Coogan, jonka hahmo on elämään väsynyt kyyninen elostelija. Lisäksi tarinaan on lisätty hahmoja, jotka linkittävät Michellin Argentiinan tuolloisen sotilasdiktatuurin väärinkäytöksiin.
Sovituksen on käsikirjoittanut Jeff Pope, joka yhdessä Cooganin kanssa kynäili vuonna 2013 ilmestyneen katkeransuloisen menestyselokuvan, Stephen Frearsin ohjaaman Philomenan. Sekin otti taiteellisia vapauksia tositapahtumien suhteen, mutta lopputulos oli silti tasapainoinen ja vaikuttava draama kahden hyvin erilaisen hahmon kohtaamisesta. On siis ymmärrettävää, että Coogan ja Pope kokeilevat samaa reseptiä uudemman kerran.
Tällä kertaa palaset eivät valitettavasti loksahda kohdalleen yhtä vaikuttavasti ja tunteisiin vetoavasti kuin Philomenassa. Coogan näyttelee jälleen hieman epämiellyttävää miestä, joka joutuu arvioimaan uudestaan arvovalintojaan. Philomenassa hänen vastapainonaan oli Judy Denchin upeasti esittämä lempeä ja lämmin nimihahmo. Pingviinistä, niin suloinen kuin se onkin, ei ole samaan.
Sinänsä on nostettava hattua, että vaikka Minä ja pingviini on tyypillinen lajityyppinsä edustaja, jossa (villi) eläin muuttaa kohtaamiensa ihmisten elämän, sympaattisesta vaappujasta ei ole tehty liian inhimillistä. Se lähinnä on ja syö, mutta se riittää, koska jotenkin kummassa se saa ihmisiä avautumaan pelkällä läsnäolollaan. Toisaalta siitä ei koskaan tule kovin persoonallista olentoa, johon katsojalla syntyisi tunnesidettä.
Pingviini toimii lähinnä katalysaattorina, kun Michell herää reagoimaan sotilasdiktatuurin rikoksiin. Siihen kun ei ilmeisesti riitä, että hänen sisäoppilaitoksessa saamansa ystävät joutuvat sen uhreiksi. Ilmeisesti tekijät ovat halunneet sanoa asiasta jotain vakavaa, koska tässä vaiheessa elokuvan fokus tavallaan siirtyy Michellin kasvusta ihmisenä Argentiinan tuon aikaiseen tilanteeseen. Se käsitellään kuitenkin niin hahmot kuin katsojan suhteellisen helposti päästävällä, ulkopuolisella otteella.
Lopputuloksena on melko tyypillinen ihmisen ja eläimen kasvattavasta ”ystävyydestä” kertova tarina, joka pitää tuttuudestaan huolimatta kiinnostusta yllä ja viihdyttää, vaikka ei kovin paljon sanokaan.
Jouni Vikman
Minä ja pingviini -elokuvan traileri
