Pojanklopeista kokoon haalittu jääkiekkojoukkue yltää Herb Brooksin (Kurt Russell) isällisen simputuksen luotsaamana lähes mahdottomaan saavutukseen: olympiakultaan ja Neuvostoliiton pelaajien kyykytykseen kylmän sodan aikaan vuonna 1980. Tässä urheiludraamassa keskitytään olennaiseen eli Herb Brooksin tarinan kertomiseen. Turhat sivujuonet on karsittu minimiin: on vain Brooks kotona, Brooks kilpailussa.
[kuva]Sekä mahtipontisen että isänmaallisen että amerikkalaisen lätkädraaman tekemisessä väijyy niin vimmatusti perisyntejä, että niiden väistely suorastaan loistaa elokuvasta. Sormella osoitettavia heikkouksia ei täten juurikaan ilmaannu. Elokuva olisi voinut kompastua moniin kiviin: amerikan historian nostalgisointi, ”tämä ei ole vain urheilua” -paatos, kasvu joukkueeksi ja niin edelleen, mutta nuo kavahduttavat piirteet ovat niin ilmiselviä, että ehkä juuri siksi niitä ei –poikkeuksellista kyllä -alleviivata. Urheiluhehkutusta löytyy toki, mutta ei niin kammottavan paljon, että siihenkään olisi tarkoituksellista tarttua haukkuakseen. Kartellessaan sudenkuoppia elokuva päätyykin kuivakkuuteen. On ilahduttavaa, ettei liian sentimentaalisuuden ja patriotismin tielle lähdetty, mutta niiden tilalla ei ole juuri mitään.
Tämä on niin asiallinen katsaus valmentajan elämään, että tunteiden manipulointia olisi ollut suotavaa jopa lisätä. Joukkueen olisi pitänyt vihata Brooksia hartaammin. Brooksin vaimon olisi pitänyt valittaa kovaäänisemmin. Pelaajien traagisiin taustoihin ei perehdytty. Nyt pelaajien loukkaantuminen tai Brooksin vaikea valinta siitä, kenen on lähdettävä joukkueesta, jättää katsojan välinpitämättömäksi. Pelaajat ovat vain (komeita) kasvoja, vaikka muutama onkin pyritty erottamaan joukosta. Katsojan tuntemusten johdattelu voi olla hienovaraista ja ovelaa tai myös ilmiselvää ja ärsyttävää. Nyt on ilmeisesti pyritty ensimmäiseen vaikutelmaan ja kartettu jälkimmäistä kuin ruttoa, mutta epäonnistuttu ja jääty välitilaan leijumaan. Hyvä silti, että Amerikan lähihistoria ohitetaan vain parilla lehtiartikkelilla ja tv-uutisella. Niitä olisi voinut olla tuskastuttavan paljon enemmän.
Kurt Russelin näyttelijäntyöstä ei siitäkään löydy valitettavaa. Valmentajan adrenaliinia nostattavan, ilkeän pinnan alla sykkii isällinen, kannustava sydän. Pelaajat eivät erotu persoonallisuuksina, mutta tukevat jokainen kyseenalaisesti urheilijanuorukaisen stereotyyppiä: syljeskelevä, hikinen, lihaksikas ja antihenkevä.
Elokuvassa käsitellään miesten asioita. Esimerkiksi joukkuehenkeä ja -hurmosta, kilpailujen voittoja ja yhteissuihkuja. Siksi se vetoaa miehisiin tunteisiin. Minä kuitenkin katsoisin mieluummin vaikka Viheriön legendan. Minä kun en pidä jääkiekosta. Yhtään.