Moonlight

GENRE ENSI-ILTA 10.02.2017 TÄHDET

Chiron (Alex Hibbert) herättää aina epätoivottua huomiota. Kiusaajat haukkuvat häntä pikkuiseksi ja ajavat häntä takaa Miamin kaduilla. He näkevät hänessä jotain, jota hän ei vielä itse täysin tiedosta. Hän piileksii hylätyssä talossa, josta hänet löytää paikallinen huumekauppias Juan (hypnotisoiva Mahershala Ali). Syntyy outo ystävyys, ja tyttöystävänsä Teresan (Hidden Figures – Varjoon jääneet -elokuvassakin nähtävä laulaja Janelle Monáe) kanssa he yrittävät tarjota pojalle jotain, johon tämän narkkariäiti (Naomie Harris) ei pysty: turvallisuudentunnetta. Mutta Chiron ei tunnista sitä edes omissa nahoissaan.

Moonlightin äkillinen menestys voi johtua ajoituksestakin. Viime vuoden Oscars So White -protestien vuoksi äänestäjät tähyilivät monimuotoisempia nimikkeitä. Aluksi sellaiseksi nousi Nate Parkerin Birth of Nation, jonka Fox Searchlight osti ennätyssummalla. Vielä viime tammikuussa se oli suosikkien joukossa, mutta yhtä raiskauskohua myöhemmin suosikin paikka oli taas avoinna. Se ei ole ollenkaan huono juttu, sillä kaikesta suureellisuuden illuusioista vapaa Moonlight on itse asiassa paljon parempi elokuva.

Tarell Alvin McCraneyn tuottamatta jääneeseen näytelmään In Moonlight Black Boys Look Blue perustuva elokuva on yhdistelmä näytelmäkirjailijan ja elokuvan ohjaajan elämänkokemuksia. He kasvoivat samalla alueella ja kummankin äiti taisteli riippuvuuden kanssa (ja McCraneyn tapauksessä hävisi). Se selittää miksi Moonlight tuntuu välillä niin intiimiltä, että tekee mieli kääntää katseensa muualle.

Vaikka elokuvaa voi synopsiksen perusteella kuvitella kasvutarinaksi, jollaisiin amerikkalaisilla indie-tuotannoilla on yksinoikeus, se on myös ainutlaatuisesti rakennettu. Se koostuu kolmesta jaksosta, joista kukin on omistettu yhdelle Chironin elämänvaiheelle, jota esittää aina uusi näyttelijä. Moonlight vie matkalle; unenomaisena ja sensuellina se on paras elokuva, jota Terence Davies ei ole tehnyt vuosiin.

Moonlight ei kuitenkaan ole vain tyyliharjoitelma. Sen tärkeyttä ei voi olla huomioimatta – lähinnä koska etnisten vähemmistöjen lgbt-tarinoita ei juurikaan ole valkokankailla nähty. Eletäänhän maailmassa, jossa alan huhujen mukaan Denzel Washington varoitti Will Smithiä suutelemasta miestä elokuvassa Moni kakku päältä kaunis (Six Degrees of Separation, 1993), koska se saattaisi pilata hänen imagonsa. Ei kai tarvitse sanoa, että hän uskoi.

Jenkins on kuitenkin vähemmän kiinnostunut isosta ulko-elokuvallisesta kuvasta kuin yhden ihmisen matkasta itseensä. Vaikka nyky-Yhdysvalloissa voisi odottaa oikeutettua raivon karjaisua, Moonlight on hiljainen valitus. Ja se toimii elokuvan puolesta – korvaan huutamisen sijaan se saa kallistumaan puoleensa paremmin kuulemiseksi. Ja sitten se särkee sydämen.

Vaikka Jenkins kuvaa kulttuuria, jossa homoseksuaalisuus on jotain piilotettavaa ennemmin kuin hyväksyttävää, hän välttää kliseet. Häntä auttaa upea näyttelijäkaarti, joka ei esitä stereotyyppejä vaan oikeita ihmisiä. Mahershala Alin huumekauppiaskaan ei ole mitä odottaisi, ja aikuista Chironia esittävän ex-urheilija Trevante Rhodesin ja André Hollandin välillä on kemiaa, joka saa haukkomaan henkeä.

Moonlight on kaukana Hollywood-ystävällisten vaihtoehtoseksuaalisuuden kuvauksista kuten, brr, Tanskalainen tyttö. Se on tarinankerrontaa puhtaimmillaan, jossa on tarpeeksi täkyjä pitämään katsoja koukussa. Kaikki tuntuu viipyilevän pinnan alla vain satunnaisesti sen rikkoen. Mikä ihastuttava yllätys tämä elokuva onkaan!