Ned Kelly oli australialainen lainsuojaton, josta tuli Englannin hallinnasta pikku hiljaa pyristelevän maansa sankari 1800-luvun loppupuolella.
70- ja 80-lukujen taitteessa Suomessakin olivat suosiossa australialaiset sarjat, joissa pääasiassa Irlannista Australiaan kuljetetut rangaistusvangit ja heidän jälkeläisensä raatoivat köyhinä, mutta kauniina, jaloina ja tukka huolitellusti sekaisin. Elannon saamista vaikeuttivat mielivaltaiset viranomaiset ja inhat englantilaisen yläluokan siirtolaiset. Ned Kelly toistaa noita kuvioita nyt neljännesvuosisata myöhemmin, mutta ei onnistu kiehtomaan edes nostalgiana.
Kellyn sisaruksia kuhiseva perhe asuttaa pientä vuokratorppaa pyhimysmäisen äitimuorin johdolla. Elokuvan alkumetreillä vanhin poika Ned (Heath Ledger) tuomitaan lähes syyttömänä vankilaan, ja paikallisten poliisiviranomaisten raukkamaisuutta ja inhottavuutta alleviivataan kunnolla, jotta tyhmempikin katsoja myöhemmin ymmärtäisi lainsuojattomiksi ajautuvien miesten toiminnan oikeutuksen. Kun Ned nimittäin kolme vuotta myöhemmin vapautuu, on yksi niljakas poliisi iskenyt silmänsä tämän siskoon. Moinenhan ei tietenkään käy, ja uhoavien urosten välienselvittely johtaa tilanteeseen, jossa viaton äiti passitetaan vankilaan ja ihan muualla oleillut Ned saa syytteen murhayrityksestä.
Ned pakenee veljensä Danin (Laurence Kinlan) sekä ystäviensä Joe Byrnen (Orlando Bloom) ja Steve Hartin (Phil Barantini) kanssa metsään. Miesten kohtalo lainsuojattomina on sinetöity, kun yhteenotto perässä seuraavien lainvartijoiden kanssa muuttuu veriseksi. Tästä eteenpäin Kellyn jengin elämä on legendojen ainesta. He ryöstivät pankkeja, mutta välttivät sivullisten ja näiden omaisuuden vahingoittamista. Keikat olivat suureleisiä; pankin ryöstämiseksi kokonainen kaupunki voitiin ottaa panttivangiksi, ja päättäjille lähetettiin monisivuisia tajunnanvirralla kirjoitettuja kirjeitä, jotka vuoroin kuvailivat laittomuuksiin johtaneita tapahtumia altavastaajien näkökulmasta, vuoroin pauhasivat suuruudenhulluja vaatimuksia yhteiskunnallisten olojen muuttamisesta.
Suunnattomista palkkioista huolimatta Kellyn kopla sai suuren suosion tavallisen kansan keskuudessa, ja heitä suojeltiin kollektiivisesti. Eri asia on, kuinka paljon tämä johtui itse karismaattisista rikollisista ja kuinka paljon siitä, että päättäjiä ja virkavaltaa halveksittiin vieläkin enemmän. Joka tapauksesta Ned Kellystä ja hänen kätyreistään tuli kansallissankareita, joiden legendaa juhlitaan Australiassa edelleenkin.
[Johnny English]Yleisesti tunnetun kansallissankarin rooli on iso pala kenelle tahansa näyttelijälle. Komearaaminen Heath Ledger ei saa Ned Kellynä juurikaan tukea ohjaajalta tai suosittuun kirjaan pohjautuvasta käsikirjoituksesta ja jää roolihahmonsa taustalle. Jopa hänen hassulla irtoparrallaan tuntuu olevan enemmän näyttelijänlahjoja ja karismaa. Se on harmi, sillä Ledger on osoittanut pystyvänsä hyviinkin roolisuorituksiin muun muassa työn ja sukuodotusten repimänä nuorena vanginvartijana Monster's Ball –elokuvassa (2001) ja Mel Gibsonin esittämän isänmaanystävän poikana The Patriotissa (2000).
Elokuvan toivonpilkahdukset löytyvät sivuosista, tosin niissä tapahtuvat myös leffan suurimmat synnit. Kellyn suurperheestä löytyy monta hyvää suoritusta, ja Orlando Bloom, Philip Barantini ja Laurence Kinlan ovat erinomaisia Kellyn koplana. Mullan alla –sarjasta tuttu Rachel Griffiths pääsee heittämään lyhyen, mutta herkullisen osan jengin hurmuripojan lähes vastentahtoisena uhrina. Toisaalta taitavalle Geoffrey Rushille ei anneta mitään mahdollisuuksia Kellyjä jahtaavana poliisipäällikkönä, ja kaunis ja lahjakas Naomi Watts suorastaan tuhlataan hienostorouvana, joka on keksitty Kellyn legendaan vain, jotta miehiseen elokuvaan saadaan naiskauneuttakin. Hänelle kyllä suodaan kyseenalainen kunnia päästä Ledgerin kanssa yhteen kolmesta maailman surkuhupaisimmasta rakkauskohtauksesta. Niin epäeroottista ja tahattoman koomista tuhinaa harvoin näkee.
Kunnianhimoinen elokuva kaatuu pitkälti siihen, että löysästi ohjattua tositarinaa on ”paranneltu” henkilöillä ja tapahtumilla, jotka ovat pelkästään hölmöjä, ja oikeistakin tapahtumista näyttämisen arvoisiksi on valittu ne hassuimmat. Kellyn kertojanääni jauhaa välillä sellaista potaskaa, että aivot pyrkivät pakoon pääkopasta. On muutenkin vaikea suhtautua vakavasti elokuvaan, jonka loppuratkaisussa pukeudutaan roskapöntöiksi, oli se sitten historiallisesti kuinka totta tahansa.