Taaskaan ei voi antaa suomalaiselle elokuvalevittäjälle kiitosta sen jättäessä elokuvalle englanninkielisen nimen, vaikka muutenkin olisi voinut helposti toimia. Trendi on yleistynyt viime vuosina rajusti. Valitettavasti.
Nuremberg on oikeasti Saksan Baijerissa sijaitsevan Nürnbergin kaupunki. Toisen maailmansodan historiaa ja sitä edeltävää aikaa tuntevat tunnistavat kaupungin natsi-puolueen massiivisista vuotuisista puoluekokouksista 1930-luvulla sekä sodan jälkeen siellä järjestetyistä oikeudenkäynneistä.
Asiaan. On toukokuu 1945. Toinen maailmansota on päättynyt Euroopassa Saksan ehdottomaan antautumiseen. Yllätyksenä amerikkalaiselle sotilaspartiolle natsi-Saksan entinen kakkosmies valtakunnanmarsalkka Herman Göring (Russell Crowe) kurvaa autollaan heidän eteensä valkoista vaatekappaletta heiluttaen. Pian hän on liittoutuneiden hoteissa riisumassa univormustaan arvo- ja kunniamerkkejä.
Kun eriasteisia natsijohtajia jäi enenevissä määri liittoutuneiden vangeiksi, haluttiin heidät asettaa syytteeseen sodanaikaisista rikoksistaan. Hanketta johti Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomari Robert H. Jackson (Michael Shannon), jonka piti taivutella muut liittoutuneet – Iso-Britannia, Neuvostoliitto ja Ranska – hankkeen taakse. Vaikka rikosnimikkeet kuten sotarikokset olivat jo olemassa, puuttui käytäntö kansainvälisestä tribunaalista, jossa voitiin tuomita toisten maiden kansalaisia.
Tärkeimmät vangit siirretään monien Saksan kaupunkien tapaan pahasti runneltuun Nürnbergiin pommituksilta säästyneeseen vankilaan. Viereinen oikeutalo on myös pystyssä, mutta vaatii pientä laittoa. Elokuvassa kerrotaan, että vankeja olisi 22, mutta todellisuudessa heitä oli kaksi enemmän.
Jackson haluaa varmistaa, että syytettyjen henkinen oikeustoimikelpoisuus on kunnossa, joten heille pitää tehdä mielentilatutkimus. Tehtävään määrätään valmiiksi Saksaan sijoitettu psykologi, everstiluutnantin nappuloilla siloteltu Doudlas Kelley (Rami Malek). Tulkikseen ja avustajakseen hän saa sujuvasti saksaa puhuvan Howie Triestin (Leo Woodall). Kelley kokee, että parhaan tuloksen hän saa, jos kykenee luomaan kuhunkin vankiin henkisen yhteyden. Vain muutamaan heistä tutustutaan paremmin, yhtenä erikoisimmista raivoisan antisemitistisen propagandalehden Der Stürmerin kustantaja Julius Streicher (Dieter Riesle), jonka vastaukset mustetahratestissä ovat olosuhteisiin nähden jopa huvittavia.
Kaikista tärkein on patologinen narsisti mutta terävän älykäs Göring. Hänen luottamuksensa voittamiseen Kelleyn pitää käyttää paljon kykyjään ja vaivaa, mutta lopulta yhteys löytyy. Heidän keskustelunsa ovat kuin psykologista shakkia tai pingistä, joita on kiinnostavaa seurata. Luottamuksen saavuttamiseksi Kelley tarjoutuu selvittämään Göringin vaimon ja tyttären piilopaikan ja välittämään kirjeenvaihtoa.
Göring haluaa päästä oikeuden varjolla julistamaan sanomansa maailmalle ja tiukasti omaan älyynsä ja kyvykkyyteensä luottaen ehkä jopa vapautumaan. Kelleyä kiinnostaa, mikä on tällaisten miesten pahuuden taustalla. Jacksonin mielestä kyseessä on nimenomaan saksalaiselle mielenlaadulle ominainen kyky pahuuteen. Kelleystä he ovat aivan tavallisia ihmisiä, jotka suorittavat hirveitä tekoja. Tätä samaa tutki totalitarismiin erikoistunut yhteyskuntatieteilijä Hannah Arend Adolf Eichmannin oikeudenkäynnin myötä luomassaan käsitteessä pahuuden arkipäiväisyydestä.
Toki Kelley halusi kokemuksensa myötä myös nousta maailmanmaineeseen. Göring ymmärsi Kelleyn pyrkimyksen ja ennusti hänen tulevaisuutensa.
Elokuvan ohjannut ja journalisti Jack El-Hain kirjan pohjalta käsikirjoittanut James Vanderbilt luo kiinnostavan lähtökohdan toiseen ohjaustyöhönsä. Paremmin hänet tunnetaan käsikirjoittajana ja tuottajana. Hän kuljettaa tarinaa soljuvasti ja saa näyttelijänsä suoriutumaan hyvin.
Erityisesti takavuosien Hollywoodin ongelmatapaus, Uuden-Seelannin lahja elokuvamaailmalle eli Russell Crowe tekee mahtavan roolityön eräänä pahuuden ruumiillistumana sortumatta ylinäyttelemiseen tai tekemättä Göringistä liian samastuttavan sympaattista. Hänen tulkinnassaan Göring on näennäisestä rentoudestaan ja miellyttävyydestään huolimatta kuin saalistaja, joka etsii toisesta hänen heikkoja kohtiaan.
Rami Malek on myös roolissaan hyvä. Sen sijaan muuta hahmot ovat kovin yksioikoisia, eivätkä näin ollen erityisen kiinnostavia. Vanderbilt luo kohtauksensa hyvin, mutta tunnetasolla elokuva jää silti etäiseksi tavoittamatta sitä tunteiden läikähtelyä, jota hän lienee tavoitellut.
Hannu Liekso
Nuremberg -elokuvan traileri
