Yksi brittiläisen lastenkirjallisuuden rakastetuimmista hahmoista on Karhuherra Paddington: pieni ja pyylevä lontoolaisnalle, joka pukeutuu siniseen duffelitakkiin ja leveälieriseen hattuun. Michael Bond kirjoitti ensimmäisen Paddington-kirjansa jo vuonna 1958. Suomeksi karhuherran kommelluksista on saatu lukea 1970-luvulta lähtien.
Paddington on seikkaillut myös televisiossa, mutta oman elokuvan marmeladia rakastava mesikämmen on saanut vasta nyt. Hankkeen taustalla on Harry Potter -elokuvilla kultasuoneen iskenyt tuottaja David Heyman. Lastenelokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut tv-komedioistaan tunnettu Paul King.
Briteille Paddington on pyhä, joten tietokoneanimoidun karhun valkokangasdebyyttiä odotettiin saarivaltiossa pelonsekaisin tuntein. Valmis elokuva on kirvoittanut paitsi helpotuksen huokauksia myös silkkaa innostusta. Paddingtonia ei ole pilattu, vaan se on saanut pieteetillä tehdyn nykytulkinnan.
Iso osa elokuvan tapahtumista pohjaa suoraan Bondin kirjoihin. Paddington saapuu Lontooseen Perun viidakosta, missä hän on kasvanut Lucy-tätinsä ja Pastuzo-setänsä hellässä huomassa. Tuttavuus englantilaisen tutkimusmatkailijan kanssa on tehnyt koko karhuperheestä Britannia-faneja.
Lontoo osoittautuu kuitenkin toisenlaiseksi kuin nallet olivat kuvitelleet. Kohteliaisuuden ja vieraanvaraisuuden sijaan Paddington kohtaa töykeyttä ja välinpitämättömyyttä. Onneksi viisihenkisen Brownin perheen hyväsydäminen äiti (Sally Hawkins, suomenkielisessä versiossa äänenä Eeva Soivio) tarjoaa Paddingtonin asemalla värjöttelevälle tulokkaalle yösijan, nuivan ja yltiövarovaisen siippansa (Hugh Bonneville, suomeksi Markus Bäckman) vastusteluista huolimatta.
Kirjoista poikkeava juonilinja seuraa Lontoon luonnonhistoriallisessa museossa työskentelevän Millicentin juonitteluja Paddingtonin pään menoksi. Disneyn 101 dalmatialaista -elokuvien Cruella De Viliä muistuttavaa hahmoa on vaikea kuvitella Bondin kuvakirjoihin, mutta elokuvan dramaattisempaa kerrontaa Nicole Kidmanin (Ella Pyhältö) näyttelemä vamppi sähköistää.
Itse Paddington on kirjojen piirrosversiota hoikempi ja vähemmän lutuinen, mutta onnistunut yhtä kaikki. Lopullisesti tietokoneanimoidun hahmon herättää henkiin Ben Whishaw’n pehmeä ääni. Suomeksi Paddington puhuu Paavo Keräsuon äänellä.
Maahanmuuttokeskustelu on vellonut Britanniassa kiivaana viime aikoina, ja brittien kiristyneissä asenteissa on ollut häivähdyksiä suoranaisesta muukalaispelosta. Tähän keskusteluun Paddington ottaa pontevasti kantaa. Maahanmuuttajakarhu saa kokea brittien tylyn kylmäkiskoisuuden, johon rinnastettuna hyväkäytöksisen viidakon kasvatin sydämen sivistys korostuu.
Ei Paddingtonin tyylitelty Lontoo kuitenkaan ole pelkästään kylmä ja torjuva. Se on myös monikulttuurinen, värikäs ja viehättävän vanhanaikainen. Wikipedian sijaan turvaudutaan ensyklopediaan. Visuaalisesti elokuva on paljossa velkaa Wes Andersonin huolellisesti luoduille maailmoille.
Aikuiskatsojalle Paddingtonissa on vauhtia liiankin kanssa, ja kierrätetyt ratkaisut nakertavat omaperäisyyden vaikutelmaa. Silti elokuva viihdyttää, hykerryttää ja liikuttaakin. Lastenelokuvana se on koko lailla täydellinen. Suvaitsevaisuutta ja erilaisuuden hyväksymistä puoltava sanoma on kääräisty suloisen pehmeään pakettiin.