Patti Cake$

GENRE , ENSI-ILTA 29.09.2017 TÄHDET

Aina välillä ohjelmistoon tulee hyvänmielen elokuva, joka oikeasti saa hyvälle mielelle. Vaikka Patti Cake$ on kaavamainen isoja luita ja ytimiä myöten, täytyy olla jotain vialla, jos ei ihastu sen suulaaseen sankarittareen.

Patricia Dombrowski (australialaistulokas Danielle Macdonald täydessä iskussa) on näköalaton, pluskokoinen baarityöntekijä, joka asuu New Jerseyssä alkoholisoituneen äitinsä (Bridget Everett) ja pyörätuoliin sidotun isoäitinsä kanssa. Mutta hitot masentavista realiteeteista. Omassa mielessään Patricia on räppäri Patti Cake$ alias Killa P alias Marilyn Mansion alias pari muuta nimeä, jotka unohtaa, jos niitä ei kirjoita ylös teatterin pimeydessä. Pian on aika muidenkin kuulla hänestä.

Koska me Episodilla emme tunne häpeää, aloitamme lainauksella eräältä tietyltä autobotilta. ”I’m done being an underdog, underdogs suck!”, tokaisi Crosshairs Transformers: Tuhon ajassa vain korostaen kuinka täydellisesti Michael Bay ampui ohi maalin. Sillä huolimatta hullaantumisista teknisiin uudistuksiin ja ohikiitäviin erikoisuuksiin, joiden viehätys katoaa nopeammin kuin John Watersilta kestää sanoa ”Odorama”, elokuvissa on yksi ikuisesti samana pysyvä piirre. Kyllä, ne ovat ehdottomasti alakynnessä olijoiden puolella.

Jos ei ole parantumattoman kyyninen ja todella ranskalaisen art house -elokuvan fani, alakynnessä olijoita haluaa myös nähdä kankailla. Yleisö haluaa nähdä jamaikalaisten kelkkailijoiden kisaavan talviolympialaisissa, pikkukaupungin koripallojoukkueen voittavan mestaruuden Gene Hackmanin huutaessa heille tai ainakin yhden nörtin vihdoin saavan kostonsa. Sivumennen sanoen: viimeksi mainitun vuoksi monet edelleen surevat Duckyn epäreilua kohtelua Pretty in Pinkissä. Elokuvissa, joita oikeasti rakastetaan, tytön ei pidä lähteä korston matkaan. Hänen pitäisi jäädä sen koko ikänsä vaille huomiota jääneen tai vain pilkkaa kohdanneen rinnalle. Eikä siinä ole yhtään mitään vikaa!

Patti Cake$ perustuu täysin ja anteeksipyytelemättä tälle logiikalle. Totta kai elokuvan on nähnyt aikaisemmin; se käytännössä 8 Mile -uusinta. Ainut ero on, että tällä kertaa haaveilevaa Feminemiä kutsutaan selän takana Dumboksi eikä hänen äitinsä muistuta lainkaan Kim Basingeria. Mutta kukapa muistuttaisi? Elokuva ei pelkästään syleile kliseitä, se suorastaan rypee niissä kuin mielensä menettänyt porsas. Vaikka pohjakaava on kulunut, on syy miksi joka vuosi jokin elokuva menee Sundanceen himmein valoin vain muuttuakseen yhdessä yössä kuumaksi tavaraksi: se on hauska.

Huolimatta lukuisista särkyneistä hahmoistaan rosoisuus ei saa täysin uskomaan Pattin työväenluokkaiseen rimpuiluun. Esikoisohjaaja Geremy Jasper panostaa selvästi enemmän viihdyttämiseen kuin saarnaamiseen. Sen hän lienee oppinut ohjatessaan musiikkivideoita Florence + the Machinelle tai Goldfrappille. Ja se kyllä viihdyttää, minkä todistaa Sundance-ensi-illan jälkeen puhjennut huutokauppakisa, joka poiki muhkean levityssopimuksen ja paljon ilmaista julkisuutta. ”Mitä isompi tyttö, sitä syvempi tuska”, räppää Patti. Ehkä niin, mutta sitä isompaa on myös menestys.

Kuten Dopessa, toisessa Robert Redfordin hyvin rasvatun indietehtaan löydössä, tässäkään mitään ei ole tapahtunut vahingossa ja jokainen askel osuu aikaisempiin askelmerkkeihin. Basterd the Antichrist -nimiset tyypit ja peilin edessä hoetut ”sä oot boss bitch” -mantrat takaavat tutunoloisen oudon mutta sympaattisen hahmogallerian. Millilleen tuotteistettunakin se on sen verran miellyttävä, ettei keinotekoinen jälkimaku haittaa.

Vastaanväittäjiä varmasti löytyy, ja heille sanottakoon: muistatteko miten hyvältä tuntui, kun hylkiöjoukkue voitti Lämärissä? Hyvältä, eikö? No niin, istukaa kliseiden kyytiin ja nauttikaa matkasta.