Käsikirjoittaja ja ohjaaja Teemu Nikki näkee huumoria paikoissa, joissa muilla saattaa nousta karvat pystyyn. Muistan edelleen, kuinka reilu vuosikymmen sitten muiden pohjoismaiden elokuvalehtien edustajat vetivät herneen nenäänsä, kun ehdotin yhteiselle lyhytelokuva-dvd:lle Suomen edustajaksi Äiti ei enää keilaa -lyhäriä. Heidän huumorintajunsa ei pystynyt ylittämään sitä pikku detaljia, että elokuvan hahmot olivat uusnatsiveljeksiä.
On hyvin mahdollista, että myös Peluri – Kuolema on elävien ongelma, silittää joitakin ihmisiä vastakarvaan. Onhan sen aiheena ristiriitaisia tunteita herättävä kuolema – sekä sen ympärillä pyörivä elämä.
Toisaalta yhtä mahdollista on, että aihepiiri ei välttämättä loukkaa, mutta siinä on vaikea nähdä naurunaihetta. Päähenkilöiden, Pekka Strangin esittämän ruumisautonkuljettaja Riston ja hänen lastentarhassa työskentelevän naapurinsa Arton (Jari Virman), epätoivoisesta pyristelystä huvittuminen on välillä kuin naureskelisi hukkuvan yrityksille pitää nenää vedenpinnan yläpuolella. Kaiken kurjuuden keskellä on myös hetkiä, jotka saavat silmät kostumaan myötätunnosta.
Juuri siinä kuitenkin piilee Pelurin nerokkuus ja hauskuus: toisen tragedia on toisen komedia. Katsoja yllättyy monimerkityksellisen iloisesti kaksikon yhä uusista yrityksistä nousta syvemmäksi ja syvemmäksi käyvästä juoksuhiekastaan. Välillä kaiken kamaluuden keskellä käydään sellaista dialogia, että on pakko pyrskähdellä ja saman tien hävetä sitä.
Erinomaisen kuvaava on kohtaus, jossa Arto on juuri saanut tietää, että hänellä on hyvin vähän aivomassaa, mutta hänen on järjestettävä juustonmaisteluillallinen vaimonsa lääkäriystäville – joista yksi on hänen diagnoosinsa tekijä. Katsoja myötäelää pakarat piukkana Arton tuskaa hänen yrittäessään pitää itseään kasassa järkyttävän uutisen jälkeen ja ennen kaikkea yrittäessään olla huomaamatta kanssaihmisten muuttaneen mielikuvaansa hänestä sen vuoksi. Samalla ei voi olla ajattelematta, miten itse keksisi ”hauskoja” piikkejä toisen lääketieteellisestä tilasta, kun se on niinkin hupaisasti arvolatautunut kuin ”aivoton”.
Ja sanottakoon se tässä ja nyt: jos Jari Virman ei pelkästään tuon kohtauksen vuoksi saa vähintään Jussi-ehdokkuutta ja minun puolestani vaikka voittoakin ihan tältä istumalta, niin maailmassa on iso virhe!
Sen lisäksi, että Peluri on käsikirjoittajan elokuva, se on tosiaan myös näyttelijöiden elokuva. Virman on alistuvan pragmaattisena Artona lämpimän ihana, mutta Pekka Strang on manipuloivana Ristona suorastaan kylmäävä. Hän ei ole pelkästään peliriippuvuudesta kärsivä heikko luonne, hän on tietoisesti pelaamisen alttarille kaiken, jopa läheisensä uhraava hirviö. Hänen pyrkimyksensäkin korjata tilannetta ovat puhtaasti itsekkäitä – ainakin kunnes on jo liian myöhäistä – ja hän on siitä tylyn rehellinen, vaikka muut jatkavat tilaisuuksien antamista.
Silti Ristostakaan ei voi olla välittämättä. Se johtuu paitsi Strangin huikeasta ammattitaidosta myös siitä, että ohjaaja-Nikki ei oikeasti ole julma. Hän selvästi välittää hahmoistaan silloinkin, kun teettää näillä ja näille kamaluuksia.
Hyviä ovat muutkin näyttelijät, näkyvimpinä Riston ja Arton puolisoita esittävät Hannamaija Nikander ja Pihla Penttinen, joiden moraalinen kompassi on enemmän suunnassaan lähinnä vain Ristoon verrattuna. Lisäksi kuvioissa häärii miesten viimeiseltä toivolta vaikuttava, Elina Knihtilän esittämä maailmaa terävin mutta kylmin silmin katsova salaisen ja äärimmäisyyksiinkin pystyvän uhkapelifirman pyörittäjä. Knihtilän esittämän Ullan pyörittämä bisnes lieneekin pitkälti syypää draamakomedian korkeahkoon ikärajaan.
On luojan lykky, että asialla on näin ammattitaitoinen tekijäkaarti, sillä vaikka ei onnistuisikaan löytämään huumoria elokuvan katastrofeista, pystyy arvostamaan kaiken toimivuutta. Käsikirjoituksessa on nerokkaita koukkuja, näyttelijät ovat maanmainioita, ja tekninen toteutuskin herättää huomiota kerrontaa tukevilla jipoillaan. Italiasta asti saadun rahoituksen ohella sieltä on löytynyt säveltäjä ja äänisuunnittelija Marco Biscarini. Hänen scorensa ja musiikkivalintojensa sekä Nikin ideoiden myötä on syntynyt erittäin kiinnostava ääniraita, joka sisältää paljon kiehtovia hienouksia sekä niin elokuvan tunnelmaa kuin myös sen kaoottisuutta tukevaa äänimaailmaa.
Jouni Vikman