Satoshi Konin esikoiselokuva Perfect Blue (1997) on animaatioklassikko, joka on kestänyt aikaa poikkeuksellisella tavalla. Lähes kolme vuosikymmentä ensi-iltansa jälkeen elokuva käsittelee edelleen teemoja, jotka ovat tänä päivänä entistäkin ajankohtaisempia: yksinäisyys, mielenterveyongelmat, julkisuuspaineet, byrokratian kylmyys ja naisten esineellistäminen. Elokuvan ilmestyessä psykologista kauhua oli harvoin käsitelty näin rohkeasti animaatiossa.
Tarina seuraa J-pop-idoli Mima Kirigoeta, joka päättää jättää menestyksekkään musiikkiuransa ja siirtyä näyttelijäksi. Uusi ura alkaa roolilla rikossarjassa, jonka synkät teemat ja rankat kohtaukset herättävät närää sekä hänen agentissaan että hänen faneissaan. Erityisen häiritseväksi tilanteen tekee internetin fanisivusto, joka näyttää tietävän enemmän Miman liikkeistä ja ajatuksista kun tämä itse. Pian sekä katsoja että päähenkilö alkavat epäillä mikä on totta ja mikä harhaa.
Perfect Blue pureutuu syvälle yksilön identiteettiin, yksinäisyyteen ja mielenterveysongelmiin. Miman elämässä kuvastuu modernin japanilaisen ja myös yhä useammin länsimaisen yhteiskunnan ankarat odotukset. Nuoren naisen halu kasvaa, kehittyä ja muuttaa elämänsä suuntaa törmää jatkuvasti ulkopuolelta kasvavaan paineeseen: fanien omistushaluun, managerin kontrolliin ja mediapersoonaan, jota hän itse ei halua välttämättä edustaa.
Elokuva käsittelee myös fanikulttuurin pimeämpää puolta. Poptähden pakkomielteisen fanin myötä fanitus muuttuu omistamisenhaluksi ja lopulta väkivaltaiseksi mielenvikaisuudeksi. Hän reagoi Miman uramuutokseen epämiellyttävä tavalla, sillä pakkomielle ei jää vain taustalle vaan tunkeutuu suoraan Miman arkielämään.
Kun Mima ei saa pakkomielteisen fanin käytökseen apua keneltäkään, hän alkaa tukahduttaa tunteitaan. Tämä tukahduttaminen synnyttää uuden ”minän”, psykologisen peilikuvan, joka ottaa yhä suuremman vallan hänen elämästään. Lopulta raja todellisuuden ja harhan välillä hämärtyy täysin, ja Mima joutuu kyseenalaistamaan oman minuuteensa ja maailmansa totuudellisuuden. Asiaa ei auta hänen näyttelemänsä rooli, joka tuntuu muuttavan hänen persoonaansa ja minäkuvaansa entisestään.
Vaikka elokuvan popkappaleet eivät jää erityisesti mieleen, ääniraita itsessään rakentaa unenomaista, painostavaa tunnelmaa, joka sopii täydellisesti elokuvan mielenmaisemaan. Se tukee elokuvan psykologista painetta tehokkaasti ilman, että se pyrkisi miellyttämään liikaa.
Perfect Blue ei ole helppo elokuva. Se ei ole viihdyttävä perinteisessä mielessä, eikä sitä voi katsella kevyesti ”aivot narikassa” -asenteella. Sen sijaan se vaatii katsojalta huomiota, herkkyyttä ja rohkeutta kohdata vaikeita aiheita, kuten seksuaalista väkivaltaa. Se jää mieleen päiviksi – jopa viikoiksi ja herättää kysymyksiä, joita harva muu elokuva uskaltaa esittää.
Satoshi Konin ohjausdebyytti ei ole vain taidokkaasti toteutettu psykologinen trilleri. Se on yhä ajankohtainen tutkielma identiteetistä, naisena olemisen vaatimuksista ja yhteiskunnan kasvavasta kyvyttömyydestä tukea yksilöä, kun tämä horjuu. Perfect Blue oli aikanaan uraauurtava ja tuntuu edelleen pelottavan ajankohtaiselta.
Werneri Pihlajamäki
Perfect Blue -elokuvan traileri
