Seksi on edelleen hurjan iso, kartettu tabu valkokankaalla. Monissa elokuvissa seksi esitetään romanttisena läähätyksenä, kun kamera liikkuu aistikkaasti näyttelijöiden ympärillä kuitenkaan mitään liikaa paljastamatta. Tai James Cameronin Titanicissa seksi esitettiin vain Kate Winsletin hikisenä kätenä auton ikkunassa. Muutama vuosi sitten julkaistiin myös tutkimus, jonka mukaan nykypäivän nuoriso haluaa nähdä vähemmän seksikohtauksia valkokankaalla.
Ohjaaja Harry Lightonia ei selkeästi kiinnosta nuorison mielipiteet. Nuoren brittiohjaajan debyyttielokuva Pillion on hervoton, törkeä ja julmetun hauska draamakomedia kahden miehen välisestä BDSM-suhteesta.
Harry Melling esittää nuorta, ujoa Colinia, joka asuu edelleen vanhempiensa luona ja laulaa parturikvartetissa isänsä kanssa. Eräänä iltana Colin keräilee lähipubin asiakkailta tippejä kvartetin esiintymisen jälkeen ja kohtaa salaperäisen Rayn (Alexander Skarsgård). Miesten välillä on heti kemiaa, mutta ei kuitenkaan sellaista kemiaa, johon olemme tottuneet isolla valkokankaalla.
Ray selittää Colinille, että hän on kiinnostunut vain suhteesta, jossa hän dominoi Colinia. Sen seurauksena Colin siivoaa Rayn kämppää, käy ruokakaupassa ennen kuin kokkaa illallista ja jopa nukkuu lattialla kuin koira. Yllättäen Colin havaitsee nauttivansa tästä, mutta hänen vanhempansa ilmaisevat epäilyksensä nahkaan pukeutuvasta moottoripyöräseuraa johtavasta Raysta.
Heti alusta alkaen on selvää, ettei Pillion ole mikään tavallinen romanttinen komedia tai rakkaustarina. Lighton ei nojaa vanhoihin, väsyneisiin kliseisiin vaan uskaltaa tarjota yleisölle jotain uutta ja virkistävää. Rayn ja Colinin välinen suhde on täysin validi, mutta Lighton korostaa kuinka Colin ei osaa asettaa rajoja itselleen eikä mies myöskään oikein ymmärrä omia tarpeitaan. Parin dynamiikka on harmillisen toispuolinen ja Colinin onnellisuus alkaa kärsiä, kun Ray kieltää lähes kaiken perinteisen läheisyyden.
Pillion on ajoittain myös epämukava kokemus. Monelle katsojalle elokuvan kursailematon, graafinen seksi on varmasti vaikeaa katsottavaa, mutta Lightonin elokuvan hävyttömyys on juuri se syy, miksi se on niin loistava. Lighton on ohjaajana rohkea, ja Skarsgårdin ja Mellingin sitoutuminen rooleihin tekee Pillionista erittäin muistettavan katselukokemuksen, silloinkin kun haluaisi mieluummin tuijottaa vaikka omia polvia.
Pillion ei kuitenkaan ole elokuva, joka ratsastaa pelkällä shokkiarvolla. Elokuvassa on paljon pureskeltavaa, ja Lightonin onnistuu hyvin yhdistämään raskaita, tärkeitä teemoja mustan huumorin kanssa. Pillion keräsi myös oikeutetusti kolme BAFTA-ehdokkuutta, mikä korostaa kuinka helppo elokuvaan on päästä sisälle.
Lightonin elokuva ei olisi läheskään näin mainio ilman Mellingin vannoutunutta roolisuoritusta. Melling, joka tunnetaan Harry Potter -elokuvien Dudley Dursleyna, on luonut itselleen vaikuttavaa uraa, ja Pillion on ehkä näyttelijän paras rooli tähän mennessä. Melling tekee Colinista sympaattisen hahmon, jonka haluja ja tarpeita on helppo ymmärtää, vaikka ne eivät kohtaisikaan katsojan omien halujen kanssa.
Skarsgård on tietysti hurmaava ja seksikäs Rayn roolissa. Ray on salaperäinen hahmo, jota ei ole aina helppo ymmärtää, mutta Skarsgård ja Lighton eivät syötä kaikkia vastauksia katsojalle lusikalla. Ray jää lähes turhauttavan vaikeaselkoiseksi mieheksi, mutta juuri siitä Pillionissa on kyse.
Pillionin loppu tuntuu hieman hätäiseltä. Se on todennäköisesti tarkoituksellista, mutta Mellingin Colinin kanssa olisi viettänyt enemmänkin aikaa. Lightonin ensimmäinen pitkä elokuva on arkailematon ja erittäin onnistunut kuvaus parisuhteesta ja dynamiikasta, jota ei yleensä näytetä elokuvissa. Pillion on juuri sellainen elokuva kuin Fifty Shades Of Grey yritti olla.
Maria Lättilä
Pillion -elokuvan traileri
