Michael Mann sinetöi maineensa miehisen rikosdraaman mestariosaajana vuonna 1995 valmistuneella elokuvalla Heat, jossa Al Pacino etsivänä ja Robert De Niro rikollispomona kävivät kissa ja hiiri -leikkiä Los Angelesin yössä. Kun Mannin kuultiin tarttuvan 30-luvun gangsterimytologiaan, pääosissa Johnny Depp sekä Christian Bale, oli lupa odottaa paljon.
Maineikkaan pankkiryöstäjä John Dillingerin uraan perustuva Public Enemies jää kuitenkin puolitehoiseksi. Deppin ja Balen mittelö ei iske kipinää lähellekään sillä voimakkuudella, johon Pacinon ja De Niron kilpajuoksu ylti. Aina suihkunraikkaan näköiseen Deppiin on vaikeaa suhtautua kovapintaisena gangsterina Vili Vonkan ja Jack Sparrow’n kaltaisten karikatyyriroolien jälkeen.
Bale puolestaan tekee jo toisen ontuvan suorituksen putkeen. Töksähdellen puhuva FBI-agentti Melvin Purvis ei ole yhtä epäuskottava sankari kuin Terminator – Pelastuksessa karjahdellut John Connor. Ohuesti käsikirjoitettu hahmo jää Balen esittämänä joka tapauksessa etäiseksi.
Public Enemiesiä ei pelasta edes veteraanikuvaaja Dante Spinottin visuaalinen tyylittely. Runsas käsivarakameran käyttäminen ja digitaalisen kuvausformaatin aiheuttama rakeisuus hämärämmissä kohtauksissa ovat ristiriidassa elokuvan epookkiluonteen kanssa. Mannin tavaramerkiksi muodostuneet yöaikaan sijoittuvat, kitsaasti valaistut kohtaukset eivät nekään hohkaa tunnelmallista pimeyttä entiseen tapaan.
Onneksi naispääosaan on saatu Marion Cotillard, joka Dillingerin tyttöystävä Billie Frechettenä on raikas tuulahdus ilottoman miehisen patsastelun keskellä. Billie on traaginen hahmo kuten gangsterien heilat tavallisesti, mutta Cotillard puhaltaa häneen arvokkuutta silloinkin, kun pohjakosketus on syvin.
Toisin kuin vaikkapa kahden vuoden takainen Ridley Scottin American Gangster, Public Enemies ei muiden ongelmiensa ohella onnistu tarjoamaan syvempää yhteiskunnallista kontekstia järjestäytyneelle rikollisuudelle ja sen torjumiselle. Taidokkaasti luotu, yksityiskohtainen miljöö jää elokuvan suurimmaksi ansioksi.
Ville Aalto