Kuningas saa itselleen kokonaisen valtakunnan ja kelpuuttaa palvelijoikseen vain alaisia, jotka eivät yritä kammeta häntä valtaistuimelta. Kaupustelijat, jotka nauravat kuninkaalle omissa valtakunnissaan, häädetään matkoihinsa, kun taas ne, jotka osaavat arvostaa kuninkaan ajatuksia yhtenäisestä turkmeenien perheestä, palkitaan ruhtinaallisesti.
Kiihkeimpien rasistien sanotaan olevan kaikkein tehokkaimpia suvaitsevaisuuden edistäjiä, sillä heidän kyseenalaistamattomilla mielipiteillään on tapana aiheuttaa vastareaktioita. Pyhän kirjan varjo nostaa esiin Turkmenistanin diktatuurin räikeimmät ja puistattavimmat epäkohdat, tärkeimpänä sanansaattajanaan maan edesmennyt presidentti Saparmurat Nijazov. Diktaattori, jonka ansiosta Turkmenistan sai Koraanin rinnalle oman valtiollisen pyhän kirjansa, Ruhnaman. Ulkomaalaisille yrityksille Ruhnama on sikäli merkittävä, että sen käännöksien kustantaminen on oikeastaan ainoa tie päästä Turkmenistanin markkinoille. Juuri se on yksi elokuvan tärkeimmistä sanomista – kuka tahansa suostuu leikkimään naapurin vähä-älyisten veljesten, Pertin ja Sakarin kanssa silloin, kun heillä on kympin karkkipussi. Turkmenistanin karkkipussista löytyy öljyä ja maakaasua.
Uskottavuuden merkitys korostuu elokuvamaailmassa erityisesti dokumenttien kohdalla. Pyhän kirjan varjossa häiritsi kerronnan ajoittainen dramaattisuus sekä se, ettei Turkmenistanista nostettu esiin oikeastaan ainuttakaan vilpittömästi hyvää seikkaa. Olkoonkin, että sanoman perille viemiseksi epäkohtia tulee korostaa, mutta inhimillisyyden kannalta olisi tärkeää näyttää myös jotain hyvää, sillä juuri inhimillisyys on väylä sydämeen. Ei Pyhän kirjan varjo silti ole mitään Michael Moore -propagandaa, jossa kaikki on joko superlatiivisen hyvää tai huonoa. Arto Halosen ohjaus on sivistävä ja se on hyvä nähdä, jotta ymmärtäisi maailmaa, sen ihmisiä ja periaatteita taas paremmin.