Räjähtävän intensiivinen, pelottava ja teknisesti hallittu elokuva yhdistää klassisen zombiekauhun epämiellyttävän aidolta tuntuvaan tosi-tv- ja valedokumenttiformaattiin.
Espanjassa viime vuoden toiseksi katsotuimmaksi kotimaiseksi elokuvaksi heti Orpokodin jälkeen noussut [REC] herättää kateutta siitä kuinka hyviä kauhuelokuvia Espanjassa yhä tuotetaan ja siitä kuinka intohimoisesti paikallinen yleisö niitä syleilee. Se, että [REC]:n kaltainen, mielentilaltaan erittäin häijy ja kuviltaan pidättelemättömän aggressiivinen kauhuelokuva saavuttaa yli puolitoista miljoonaa teatterikatsojaa, tuntuu meikäläisittäin käsittämättömältä. Elokuva on kahden maansa lahjakkaimpiin kuuluvan genrevisionäärin, Jaume Balaguerón (Nimetön, Fragile – pahuuden ovi) ja Paco Plazan (Romasanta: The Werewolf Hunt), kollektiivinen saavutus.
Kokonaan yhden kameran kautta tallennettu [REC] kertoo suositun tosi-tv-show'n reportterista ja tämän kuvaajasta, jotka tekevät ohjelmaa pelastustyöntekijöiden yövuorosta. Barcelonalaiselta paloasemalta alkava kuvauskeikka kuljettaa Ángelan (Manuela Velasco) ja kameramies Marcosin (Pablo Rosso) ambulanssin mukana kaupungin keskustassa sijaitsevaan kerrostaloon, jonka eräs vanhempi naisasukas on herättänyt tuskanhuudoillaan koko naapuruston. Sisälle päästyään Marcos ja Ángela ajautuvat keskelle elävää painajaista, joka hakee kerronnallisen muotonsa jostain elokuvien Cannibal Holocaust, Elävien kuolleiden yö ja 28 päivää myöhemmin väliltä.
Osin valedokumentti, osin yhdistelmä klassista zombie-elokuvaa ja modernia viruskauhua, [REC] on kierroksiaan lähes maanisella vimmalla kasvattava kauhuspiraali, jonka viimeinen varttitunti kuuluu genren kaikkien aikojen häiriinnyttävimpiin. Plazan ja Balaguerón konstailematon motiivi on terrorisoida yleisöään niin säälimättömästi kuin mahdollista ja siinä he onnistuvat erinomaisesti.
[REC]:n voima piilee sen välittömässä, väkivaltaisessa audiovisuaalisessa hyökkäyksessä, joka moukaroi kaikin keinoin yleisön vastaanottokykyä. Ohjaajat ovat rakentaneet elokuvansa kuin käsistä karanneen, rankalla äänimiksauksella tehostetun uutislähetyksen, jossa kamera ei sammu vaikka tapahtumien kestämättömyys sitä vaatisikin. Ja juuri kun katsojasta tuntuu ettei tilanne voisi enää kääntyä pahemmaksi, kuvaan latautuu täyslaidallinen entistä vihamielisempää ääntä ja kuvastoa.
Ohjaajien mukaan päänäyttelijät eivät tarkalleen tienneet mitä talossa tapahtuisi ja sen huomaa näiden hermostuneista ja viimeistelemättömän oloisista reaktioista. Tosielämässäkin tv-esiintyjänä tunnettu Manuela Velasco ja kameramiehenä palkkansa ansaitseva Pablo Rosso eläytyvät rooleihin juuri niin aidosti kuin kyseistä työtä todellisuudessa tekeviltä näyttelijöiltä voi parhaimmillaan odottaa.
Saa nähdä yltääkö myöhemmin tänä vuonna valmistuva Hollywood-uusintaversio Quarantine edes lähellekään alkuperäisteoksen leikkaamatonta tehoa ja suoruutta. Epäilen.