Ruusujenkatu

16.7.2004 00:00
    MAA VUOSI GENRE ENSI-ILTA

    Maineikkaan saksalaisohjaaja Volker Schlöndorffin (Peltirumpu) kanssa naimisissa ollut ja hänen sekä Rainer Werner Fassbinderin elokuvissa näytellyt Margarethe von Trotta siirtyi itse kameran taakse 1970-luvun puolivälissä. Hän ja Schlöndorff ohjasivat ensin yhdessä vahvan ihmisoikeuskuvauksen Katharina Blumin menetetty maine (Die verlorene Ehre der Katharina Blum, 1975), jonka jälkeen von Trotta siirtyi soolouralle.

    Venetsian elokuvajuhlien Kultaisen leijonan napannut 60-luvun kuvaus Die bleierne Zeit (Marianne and Juliane: The German Sisters, 1981) sinetöi von Trottan aseman uuden saksalaisen elokuvan menestyneimpänä naisohjaajana. Asema vahvistui kun kolmiodraama Heller Wahn (Sheer Madness, 1983) palkittiin Berliinin elokuvajuhlilla. Muina hänen tunnetuimpina töinään voidaan pitää muun muassa Cannesissa kilpailleita Rosa Luxemburgia (1986) ja Pelkoa ja rakkautta (Paura e amore, 1988) sekä Berliinin muurin rikki repimää elämää kunnianhimoisesti kuvannutta Lupausta (Das Versprechen, 1995).

    Von Trottan viimeisin elokuva ja viime Venetsian festivaalilla peräti kolme palkintoa kerännyt Ruusujenkatu on historiallinen draama siitä, mitä tapahtui arjalaisten ja juutalaisten seka-avioliitoille natsivallan aikana. Tuotantoarvoiltaan ihailtavan hallittua ja yksityiskohtiin saakka pureutuvaa A-luokkaa edustava teos ottaa esimerkkitapaukseksi lahjakkaan muusikkopariskunnan kertomuksen ja laajentaa sen kuvaukseksi kollektiivisesta tragediasta, jonka päätapahtumapaikkana toimi Berliinin Rosenstrassella eli Ruusujenkadulla sijaitseva juutalaisten aviopuolisoiden ja sukulaisten ”yhteenkokoamiskeskus”.

    Lähes 140-minuuttinen elokuva kaipaisi reilua kerronnallista trimmausta, mutta toimii muuten dramatisoituna rekonstruktiona aiheesta, jota ei ole käsitelty ainakaan liikaa natsien hirmuvallan synnyttämistä lukuisista murhenäytelmistä. Katja Riemann tekee erinomaista työtä pääosassa juutalaista viulistimiestään uskollisesti odottavana ja auttamaan pyrkivänä pianistina, Lena Fischerinä, joka ottaa hoiviinsa äitinsä menettäneen pienen tytön. Tytön kautta mukaan avautuu silta nykyaikaan, kun hänen New Yorkissa asuva aikuinen tyttärensä lähtee etsimään äitinsä aikanaan natsien kynsistä pelastanutta naista Berliinistä. Tytärtä esittää naisten välistä rakkautta loistavasti kuvanneesta Aimée & Jaguarista (1999) tuttu Maria Schrader. 90-vuotiaan Lena Fischerin roolissa nähdään puolestaan saksalaisen elokuvan veteraani Doris Schade (Veronika Vossin kaipuu), jonka väliset kohtaukset Schraderin kanssa toimivat hajanaisesti. Välillä niissä tuntuu aito kaipuun ja menetyksen nostalgiaan värjäytynyt kipu, mutta ajoittain ne vain seisovat paikallaan, näyttelijöiden tiputellessa vuorosanansa kuin harjoituksissa.

    Ruusujenkadun paras osuus onkin itse aihe eli sodanaikainen natsisaksa ja tapahtumat Rosenstrassella. Nykyajassa kulkeva sivujuoni tuntuu lopulta jokseenkin turhalta ja päälleliimatulta. Tiivistetysti elokuvan parhaat hetket ovat niitä, joissa Katja Riemann esiintyy.

    Lisää luettavaa