Ian McEwanin ylistettyyn romaaniin Sovitus (2001) perustuva elokuvaversio pyrkii olemaan yhtä korkeaa taidetta kuin alkuteoskin. Sitä se myös on, niin hyvässä kuin pahassakin.
Tapahtumat käynnistyvät vuoden 1935 Englannissa, jossa joutilas yläluokka viettää kartanoympäristössä lämmintä kesäpäivää. Tallisin perheen 13-vuotias tytär Briony (Saoirse Ronan) on aloitteleva näytelmäkirjailija, joka on organisoimassa uusimman teoksensa esitystä pienten serkkujensa kanssa. Brionyn isosisko Cecilia (Keira Knightley) taas vaihtaa merkitseviä katseita kartanon siivoojan pojan Robbien (James McAvoy) kanssa.
Rakastuneen nuoren parin epäonneksi Briony näkee heidät toistuvasti yhdessä tilanteissa, joita tämä ei – joissakin muissa asioissa ilmeisestä pikkuvanhuudestaan huolimatta – kykene ymmärtämään. Tämän välitettäväksi jätetty kirjelappu sisältää rivoa kieltä, minkä lisäksi Cecilian ja Robbien ensimmäinen kömpelö rakastelu kirjaston hämärissä näyttää paikalle osuneen tytön silmin isosiskoon kohdistuvalta väkivallanteolta.
Kun Brionyn Lola-serkku tämän jälkeen joutuu illan pimeydessä raiskauksen uhriksi ja paikalle osunut Briony näkee paikalta pakenevan miehen takaapäin, hän tekee hirvittävän virhepäätelmän ja todistaa poliisille raiskaajan olleen tosiasiassa syytön Robbie. Tämä joutuu yli kolmeksi vuodeksi vankilaan ja pääsee sieltäkin pois vain liittymällä armeijaan toisen maailmansodan sytyttyä. Cecilian ja Robbien orastava onni on tuhoutunut.
Ajassa hypätään toisen maailmansodan alkuvuosiin, jolloin Robbie on rintamalla ja aikuistunut Briony (Romola Garai) toimii sairaanhoitajana. Se, että hän hoitaa Robbien kaltaisia sotilaita, on jo eräänlainen alitajuinen sovituksenhalun osoitus, mutta pystyykö Briony koskaan todella hyvittämään tekoaan isosiskolleen ja tämän rakastetulle?
Joe Wrightin ohjaama elokuva lähtee liikkeelle tavattoman verkkaisesti. Se keskittyy esittelemään ympäristöjä ja henkilöhahmoja, mutta välttelee alusta alkaen varsinaista draaman kaaren rakentamista. Asiat tapahtuvat ja kamera toteaa ne, käyttäen välillä paljon aikaa turhanpäiväiseltä tuntuvien dialogien taltioimiseen. Tällainen hiukan alentuvalta tuntuva suhtautuminen rehelliseen tarinankerrontaan saattaa joillekin katsojille toimia vieraannuttavana tekijänä. Todellisen huipentumansa kehitys saa vasta Dunkirkissä, jossa kamera viipyilee seuraamassa Robbien rintamakokemuksia ilman että oikeasti tapahtuu mitään. Tarkoitukseton kamera-ajo toisensa jälkeen näyttää lähinnä pyrkivän todistelemaan, että sota on helvettiä. Sen me kai jo tiesimmekin.
Mutta kuitenkin, kuten romaaniin ennalta käsin tutustuneet jo tietävät, odottamassa on erittäin nokkela loppukäänne, joka pelastaa paljon. Kirjaa tuntemattoman käänne saattaa jopa yllättää. Onkin suorastaan virkistävää ryhtyä lopputekstien rullatessa oikeasti pohtimaan aiempia tapahtumia kokonaan uudesta näkökulmasta, jonka loppukäänne katsojalle avaa.
Kolme tähteä on siis Sovituksen kohdalla hiukan harhaanjohtava leima: ollessaan huono se on aika huono, mutta toisaalta ollessaan hyvä se on erinomainen. Romaanin tunteminen ennalta saattaa rikastaa katselukokemusta, vaikka loppukäänteen tällöin tuntee: katsoja voi siinä tapauksessa omassa mielessään täydentää ne kohdat, jotka elokuvaversiossa on alidramatisoitu.