Musiikki elämäkertaelokuvat ovat muodissa tällä hetkellä. Viime vuosina mm. Elvis, Bob Dylan ja Elton John ovat valloittaneet valkokankaat. Eihän tämä tietenkään ole mikään uusi trendi; jopa ohjaaja Scott Cooperin ensimmäinen elokuva, Crazy Heart vuodelta 2009, perustui löyhästi Hank Thompsonin elämään.
Nyt Cooper tarttuu elävän legendan uraan. Bruce Springsteen on eräs modernin musiikin suurimpia nimiä ja The Boss kiertää edelleen maailmaa ja esiintyy miljoonille. Elävän legendan esittäminen onkin suuri haaste, mutta siihen on tarttunut The Bear -sarjan Jeremy Allen White.
Springsteen: Deliver Me From Nowhere seuraa Springsteeniä ennen kuin miehestä tuli maailmanlaajuinen tähti. Vaikea lapsuus kummittelee laulajan mielen perukoilla, ja Springsteen vetäytyy New Jerseyn syvyyksiin painiskelemaan paineiden kanssa. Siellä Springsteen inspiroituu kirjoittamaan ja nauhoittamaan akustisen Nebraska-levyn, joka on täysi poikkeus rokkistaran perinteisestä tyylistä.
Cooper on kiinnostunut Springsteenin sisäisestä elämästä, mutta ohjaaja ei oikein pääse Springsteenin mielen sisälle, eikä siten pääse yleisökään. Elokuva hyppii Springsteenin lapsuuden ja nykypäivän välillä, mutta Cooper ei onnistu luomaan merkittävää yhteyttä niiden välille.
Stephen Graham esittää Springsteenin isä Douglasia, jonka nuori Bruce joutuu noutamaan baarista joka ilta kotiin. Graham on viime vuosina tehnyt erinomaista työtä, mutta Douglasista puuttuu syvyyttä ja näyttelijä joutuu lähinnä tuijottamaan jonnekin kaukaisuuteen koko elokuvan keston ajan.
Whitellakaan ei ole juuri muuta tekemistä kuin tuijottaa tyhjyyteen. White suoriutuu vaikeista biiseistä ihailtavasti, ja tähti laittaakin koko kroppansa peliin tuoden Springsteenin esiintymisen energian hienosti esiin. Valitettavasti Cooper lähinnä keskittyy asettamaan kameran Whiten kasvojen eteen ja ohjaamaan näyttelijää näyttämään mahdollisimman surkealta.
Ehkäpä juuri siinä piilee Deliver Me From Nowheren ongelma. On täysin eri asia luottaa yleisön kykyyn samaistua päähahmon ongelmiin kuin olettaa että he ymmärtävät mitä hän tuntee. Jeremy Strongin Jon Landau, Springsteenin tuottaja-manageri, kertoo vaimolleen mitä Brucen pään sisällä liikkuu Nebraskaa työstäessä. Springsteenin synkemmät lyriikat huolestuttavat Jonia, mutta sen sijaan, että Cooper antaisi meidän kuunnella niitä itse, ohjaaja mieluummin vääntää asiat rautalangasta.
Ei Deliver Me Nowhere ole kuitenkaan ihan täysin turhake. White on sympaattinen esiintyjä ja Brucen kanssa viettäisi mieluusti enemmänkin aikaa. Cooper onneksi keskittyy enemmän Brucen mielenterveyteen elokuvan loppupuolella, vaikka tämä aspekti olisi ollut tervetullut aikaisemmin.
Springsteen: Deliver Me From Nowheren olisi pitänyt olla paljon väkevämpi, tunteisiin vetoava elokuva, mutta ehkäpä se esittelee legendaarisen muusikon uraa uudelle yleisölle.
Maria Lättilä
Springsteen: Deliver Me From Nowhere -elokuvan traileri
