Elokuvillaan Kuolleiden aamunkoitto (2004), 300 (2006), Watchmen (2009) ja Legenda Suojelijoista (2010) Zack Snyder on osoittanut olevansa mestarillinen toiminnallisen fantasian ohjaaja, jolla on hyvin persoonallinen ja melodramaattinen visuaalisuuden taju. Kaikkia edellä mainittuja elokuvia yhdistää se, että ne perustuvat valmiisiin teoksiin; elokuvaan, sarjakuviin ja kirjasarjaan. Kun Snyder on Sucker Punchissa päässyt toimimaan puhtaasti oman päänsä mukaan, häneltä on karannut mopo pahasti käsistä.
Alkupohjustuksessa kaikki vielä toimii. Tunnelma on huipussaan, kun ilkeä isäpuoli toimittaa kasvattityttärensä mielisairaalaan, jotta tämä ei voisi laverrella hänen valoa kestämättömistä puuhistaan. Aloitus on niin vahva, että sen luoma kuumotus kantaa katsojan odotuksia vielä jonkin aikaa, kun yhtäkkiä ja yllättäen mielisairaala muuttuu uuden asukkaan mielikuvituksessa bordelliksi, jossa henkilökunta parittaa nuoria tyttöjä yökerhoasiakkailleen.
Viihdyttäjiksi pakotetut tytöt punovat pakojuonen, jonka keskiössä on Babydolliksi nimetty tulokas. Tämän eroottinen tanssi nimittäin jähmettää (mies)katsojat niin, että muut tytöt pystyvät haalimaan paossa tarvittavia esineitä. Tanssia ei tosin näytetä, vaan Babydollin esiintymiset vievät tytöt selittämättömästi jälleen uudelle mielikuvitustasolle, jossa taistellaan tietokonepelimäisillä fantasia-areenoilla, jotka vaihtelevat tarujen Japanista maailmansodan juoksuhautojen ja örkkilinnan kautta tieteistoimintaan. Kunkin mission lopputulos määrää, miten tyttöjen suunnitelmille transsiin vaivuttavan tanssin aikana käy.
Itseään toistava kaava paljastuu katsojalle nopeasti, minkä jälkeen siihen turtuu välittömästi. Ikävintä on, ettei Snyder ole oikeasti haastanut itseään, vaan hyvin erilaisissa viitekehyksissä tapahtuvat jaksot eivät eroa toisistaan millään tavalla. Kun pöydältä putoava kattila, lohikäärmeen hyökkäys ja kaupungin tuho esitetään samalla visuaalisella intensiteetillä, ei katsoja jaksa lopulta kiinnostua mistään.
Snyderin synti ei ole, etteikö elokuvassa olisi paljon ideoita. Niistä ei vain muodostu järkevää kokonaisuutta. Sisäkkäiset fantasiat eivät tee elokuvasta Inceptionia, jonka epäloogisuuksissakin oli omat sisäiset lainalaisuutensa. Väkivallan järjetön määrä on siloteltu teineille sopivaksi laittamalla vastustajat vuotamaan valoa, höyryä ja kipinöitä veren sijaan, eikä kohderyhmälle sopimattomia tuhmia sanoja kuulla.
Sucker Punch on teknisesti loistava mutta itsetarkoituksellinen spektaakkeli. Yksittäisen maneerin määrittelemistä henkilöhahmoista ei räiskeen keskellä välitä. Kun kehystarinan typerä käänne tarinan loppupuolella vielä tekee hyvästä alkujaksosta turhan tai jopa järjettömän, jää katsojalle elokuvan anniksi lolitafetismiä huokuva mässäily isosilmäisten päähenkilöiden törröhuulilla ja verkkosukkahousujen verhoamilla reisillä.
Jouni Vikman
Tähdet: ★★
Sucker Punch – Traileri