Suffrageteiksi kutsutut ensimmäisen aallon feministit ajoivat naisasiaa yhteenottoja pelkäämättä ja rajuimmillaan henkensä kaupalla. Brittinaisten äänioikeustaistelua kuvaava Suffragette on tärkeä ja hiljentävä elokuva, joka kärsii epätasaisesta toteutuksesta.
Naisten äänioikeutta vastustettiin Briteissä pitkään ja jyrkästi vetoamalla perheiden ja yhteiskunnan etuun ja naisten luonnostaan heikkoon kykyyn tehdä itsenäisiä, järkeen perustuvia valintoja. Niin kuningatar Viktoria kuin pääministeri Herbert Asquithkin pitivät naisten äänestyshaluja hulluutena.
Terrorismista tuli naisasianaisten viimeinen keino. Äänioikeutta oli yritetty edistää rauhallisin tavoin – pamfletein ja marssein – jo vuodesta 1897, tuloksetta. Vuonna 1913 äänioikeus vaikutti varmistuneen. Valtiovarainministeri David Lloyd George oli esiintynyt tasa-arvon kannattajana ja luvannut tukea naisten asiaa parlamentissa. Kun Lloyd Georgen lupaus paljastui tyhjäksi, saivat naiset tarpeekseen. Valtiovarainministerin talossa räjähti neljä viikkoa myöhemmin.
Sarah Gavronin (Brick Lane, 2007) ohjaama ja Abi Morganin (Rautarouva, 2011; Shame, 2011) käsikirjoittama Suffragette kuvaa naisasialiikkeen radikalisoitumista yhden naiskohtalon kautta. Carey Mulligan on erinomaisen keskittynyt ja liikuttava Maud Wattsina, tavallisena pesulatyöläisenä, joka seuraa äänioikeuden ajamista ensin sivusta.
Sorrettu ja hyväksikäytetty Maud herää muutoksen mahdollisuuteen vähitellen siippansa (Ben Whishaw) ja työyhteisönsä järkytykseksi. Suffragettiliike alkaa sitoa yhä enemmän Maudin aikaa ja ajatuksia. Lopulta hänet pakotetaan valitsemaan perheen ja liikkeen välillä.
Maudin kasvu- ja voimaantumistarina on Suffragetten vahvasti sykkivä sydän.
Samalla Morganin käsikirjoituksessa ja Gavronin ohjausjäljessä on ongelmia. Tarina polkee välillä paikallaan. Käsivarakameran käyttö syö elokuvan tunnetasoa. Morgan ei ole syventänyt poliittista tilannetta kylliksi, jotta suffragettien taistelu avautuisi koko dramaattisuudessaan. Keskiöön nostettu naisjoukko ikään kuin peittää kokonaiskuvan alleen. Sinänsä elokuva on kauttaaltaan moitteettomasti näytelty. Erityiskiitoksen ansaitsee Maudin ystävää Violetia näyttelevä Anne-Marie Duff.
Suffragetten maskeeraus, lavastus ja puvustus ovat huippuluokkaa. 1910-luvun Lontoon ajankuva on luotu nautittavasti ja huolella. Alexandre Desplatin musiikissa voi kuulla muutoksen rytmin.
Suffragettien taistelu oli sikäli puhdasta, että he vaaransivat iskuissa lähinnä oman henkensä. Tuhopoltoissa ja räjäytyksissä ei vahingoittunut sivullisia. Yli tuhat suffragettia istui telkien takana. Vankila-ajan nälkälakot ja pakkosyöttämiset heikensivät naisten terveyttä.
Vaikka naisten kamppailun hinta olikin kova, kantoi suffragettien työ hedelmää. Britannian 30 vuotta täyttäneet naiset saivat äänioikeuden vuonna 1918. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus avautui kymmenen vuotta myöhemmin. Samana vuonna kuoli suffragettiliikkeen symboli, Emmeline Pankhurst. Elokuvassa Pankhurstia näyttelee Meryl Streep. Vaikka vahvojen naisroolien näyttelijän osuus on typistynyt cameoksi, saa Streep välitettyä siihen voimaa ja lämpöä.