Unkarilainen, kolmesta episodista koostuva sukutarina on tyyliltään surrealismin rajamailla liikkuva groteski sirkus, joka ei sovi läheskään kaikille katsojille.
Yhdeksi kuluvan vuoden omalaatuisimmista ensi-illoista tulee taatusti jäämään unkarilaisen György Pálfin Taxidermia, joka kertoo kolme lievästi sanoen erikoista tarinaa. Ajallisesti peräkkäin sijoittuvina ne johdattelevat katsojansa isän, pojan ja pojanpojan elämäntarinoiden läpi kulkien samalla rautaesiripun takaisesta kommunistisesta yhteiskunnasta nykyaikaan.
Pálfi kertoo kolme tarinaansa groteskeja näkyjä, eritteitä ja eksplisiittistä seksiä säästelemättä. Ensimmäinen ja tunnelmallisin tarina kertoo suvun maatilalla työläisenä toimivasta miehestä, joka siittää itselleen jälkikasvua oudon tapahtumaketjun seurauksena. Pojasta tulee toisessa tarinassa valtionsa ja puolueensa työn sankari, mestaritason kilpasyömäri. Kolmas näytös keskittyy eläintentäyttäjänä elantonsa hankkivaan pojanpoikaan ja vaatii katsojaltaan vahvimmat vatsahermot.
Tyylillisesti Taxidermiassa ollaan samalla tavoin surrealismin rajamailla kuin ohjaajan esikoispitkässä Hikka (Hukkle, 2002). Sivistynytkään ihminen ei elämästään aikakaudesta riippumatta ole Pálfin maailmassa koskaan kaukana eläimellisyydestä.