Kun Paul Schrader vihdoin ja viimein sai ensimmäisen Oscar-ehdokkuutensa vuoden 2017 elokuvastaan First Reformed, moni uskoi, että se jäisi myös nyt 75-vuotiaan ohjaajan viimeiseksi. Olihan se vihainen, omituinenkin elokuva, joka silti jollakin ihmeen tavalla toimi, toisin kuin monet muut Schraderin viimeisimmistä tuotannoista. Ne onnistuivat aina houkuttelemaan tuttuja nimiä, mutta tuntuivat aina jotenkin menetetyiltä mahdollisuuksilta. Mutta niinpä vain se ei jäänyt hänen viimeisekseen.
Myös The Card Counter on vihainen ja omituinenkin elokuva. Mutta vaikka se tahtookin hukkua sellaiseen synkkyyteen, josta on tullut Scraderin tavaramerkki, sen tunteita herättävät elementit (ammattilaispokeri! Abu Ghraib!) eivät onnistu peittämään sitä tosiasiaa, että sen varsinainen tarina on ohut, hyvin ohut. Ei vaikka pääosassa on Oscar Isaac miehenä, jota synkkä menneisyys painaa, koska niin miehille tuppaa käymään, kunnes hän saa mahdollisuuden sovitukseen kiitos salaperäisen naisen ja nuoren miehen, joka hautoo kostoa.
Kaikkien vuosien myötä Schrader on nyt kuka hän on, ja tässä vaiheessa olisi hupsua odottaa jonkinlaista äkillistä heräämistä. Hän ei kuitenkaan enää edes teeskentele olevansa kiinnostunut naishahmoistaan. Siihen saattaa tulla muutos hänen seuraavan elokuvansa myötä, siinä kun nähdään kaksi samasta miehestä kiinnostunutta naista, mutta en pidättele hengitystäni odottaessani.
Tiffany Haddish, joka on hiljalleen pyrkinyt kokeilemaan taitojaan indie-draamoista, on nyt riisuttu sellaisesta maanisesta energiasta, joka vuonna 2017 antoi hänelle työstettäväksi melkoisen kohtauksen ja esitteli suurelle yleisölle greipin luovaa käyttöä. Hän ei nyt tunnu edes esittävän oikeaa ihmistä. Hänen tehtävänsä on lähinnä istua tai kävellä ympäriinsä, aina erilaisessa asussa, pääasiassa odottamassa, että Isaacin hahmo puhuisi hänelle taas viiden minuutin ajan. Tosin, kun tämä suo hänelle vähän enemmän aikaa, seurauksena on erittäin hupsu seksikohtaus. Joskus ei vain voi voittaa.
On silti helppo ymmärtää, miksi Schrader kiehtoo yleisöjä, erityisesti niitä katsojia, jotka eivät ikinä kyllästy piinatun sankarin vakiokuvioon. Tässä heillä on oikein hyvä sellainen – nimeltään William Tell (koska vertauskuvat) ja niin rikkinäinen, että hänen oikeasti täytyy vuorata hotellihuoneensa kokonaan valkoisilla huovilla.
Jos tuskaan ei oikein pysty samastumaan, sama kuvio voi tuntua melko teennäiseltä ja tutun oloiselta Schraderin asettuessa tukevasti pikimustalle mukavuusaluelleen tekemään viittauksia suosikkielokuvaansa Taskuvaras. Lisäksi hän melko totaalisesti kieltäytyy palkitsemasta yleisöä sellaisilla mahdollisilla jännityksen aiheilla, joita kasinoympäristön luulisi helposti mahdollistavan.
Jos tuska taas tuntuu uskottavalta, katsoja todennäköisesti asettaa tämänkin tyypin sinne Travis Bicklen ja Julian Kayn joukkoon. Ei ehkä aivan yhtä ikimuistoisena, tietenkään, mutta kantaen samanlaista taakkaa, ei oikeasti eläen vain lähinnä ollen olemassa. Hahmon vastaus kysymykseen, miksi hän pelaa uhkapelejä, tuntuu erittäin hyvältä tavalta summata koko elokuva. Koska se kuluttaa aikaa, tämä vastaa. Sillä Schraderin maailmassa se on melko pitkälle parasta, mitä voi toivoa.
Marta Bałaga