Vuonna 1994 ilmestynyt sarjakuvasovitus The Crow viimeistään siirsi toimintaelokuvaa kasariviihteestä ysärin synkempiin sävyihin. Se ja Tim Burton Batmaneillaan tekivät goottiestetiikasta valtavirtavisuaalisuutta. The Crow’sta tuli hitti, josta päähenkilöä esittäneen Brandon Leen kuolema kuvausten aikana teki myös kulttikamaa. Se sai muutaman mielipiteitä jakaneen jatko-osan, ja nyt, 30 vuotta myöhemmin myös uudelleenfilmatisoinnin.
Uuden The Crow’n onnistumisen mahdollisuuksia – ja yleensä tarpeellisuutta – epäiltiin jo ennakkoon varsinkin projektin juututtua vuosia kestäneeseen tuotantohelvettiin. Valitettavasti epäilyt osoittautuivat aiheellisiksi, vaikka en edes ole 1994-filmatisoinnin suuri fani. Alkuperäisen The Crow’n aikoinaan uusia elementtejä ”kunnioittaessaan” uutuus vain toistaa vuosikymmenten varrella loppuunkuluneita kliseitä. Tarinaan tuodut uudistukset puolestaan ovat käytännössä vain huonoja.
Bill Skarsgård ja muusikkonakin tunnettu FKA Twigs ovat James O’Barrin vuoden 1989 sarjakuvaan perustuvan tarinan tuhoon tuomitut rakastavaiset Eric ja Shelly. Yksi alkuperäisen elokuvan ideoista oli, että katsoja ei saa tarpeeksi aikaa heidän kanssaan, mikä heijastuu samastumiseen kuolleista palaavaan kostajaan, koska tämänkin kannalta yhteinen matka oli katkennut kesken. Uutuus viettää loputtomalta tuntuvan ajan näyttämällä pariskunnan taustatarinaa yhdessä ja erikseen.
Alex Proyasin ohjaamassa vuoden -94 elokuvassa rappeutunut, rikollisuuden riivaama synkkä kaupunki oli sopivan synkkä tausta elokuvan yliluonnolliselle elementille, korpin ohjaamalle koston hengelle. Uutuudessa on katsottu tarpeelliseksi lisätä demoninen pahis, joka ei käytännössä vain vei valokeilan alkuperäiseltä yliluonnolliselta juonteelta lisäämättä tai selittämättä yhtään mitään. Ainut, minkä se saa aikaiseksi, on Ericiä ohjaavan, franchiselle nimen antaneen korppihengen roolin häviämisen koko hoidosta!
Uudistuksen myötä myös elokuvan maailma muuttuu sekavaksi. Se koostuu synkistä kortteleista, hulppeista lukaaleista ja yllättäen myös pinkistä päihdekuntoutusvankilasta. Ohjaaja Rupert Sanders osoitti edellisillä elokuvillaan Lumikki ja metsästäjä (2012) ja Ghost in the Shell (2017) pystyvänsä kertomaan sujuvia tarinoita, joissa ulkoasu menee sisällön edelle, mutta nyt hän lyö kirveensä kiveen.
Danny Huston unissakävelee tarinan uuden pahiksen roolin, ja ikävä kyllä sama leimaa suurinta osaa sivurooleista. Pahiten syndroomasta kärsii oma tähtemme, yleensä hyvä Laura Birn, joka näyttelee kuin peura ajovaloissa. Hänen pitäisi olla pääpahan uhkaava oikea käsi, mutta käsikirjoitus ei käytännössä anna hänelle muuta tekemistä kuin käskeä ihmisiä puhelimitse paikasta toiseen. Hahmo on jäykkä ja dialogi tönkköä, eikä siitä ole torilla tapaamisen aiheeksi.
Uutuudesta otteen saamista ei helpota nytkähtelevä kerronta, josta välillä tulee tunne, että siitä puuttuu tapahtumia ja henkilöitä pohjustavia palasia. Täytyy silti sanoa, että paikoin The Crow on kuvattu vallan viehättävästi.
Jos hyviä puolia vielä etsii, niin Skarsgård on rooliin sopivan intensiivinen esiintyjä, ja hän esittää kuin Ericiä kuin It-elokuvien Pennywise-klovniaan ilman huumorin häivää. Päähenkilöiden välillä on silloin tällöin jopa jonkinlaista kemiaa. Soundtrackin kappalevalinnat eivät myöskään ole hullummasta päästä. Toisen tähden sotkulle tuo lopun pitkä ja erittäin verinen oopperataistelu, joka on toteutettu ja leikattu erinomaisesti – vaikka John Wickiltä kopioitu onkin. Sekin vain pitää päättää itsetarkoitukselliseen ja motivoimattomaan patsasteluhetkeen, jolla ei ole mitään merkitystä minkään kanssa.
Jouni Vikman