The Death of Stalin

/ / / GENRE ENSI-ILTA 04.05.2018 TÄHDET

Kyllästyttyään brittiläiseen politikointiin ja amerikkalaiseen varapresidenttiin skotlantilainen satiirikko Armando Iannucci tarttuu venäläiseen diktaattoriin ja onnistuu loukkaamaan lähestulkoon jokaista.

Kun Joseph Stalin (Adrian McLoughlin) äkillisesti kuolee vuonna 1953, hänen lähipiirinsä näkee nopeasti ainutlaatuisen tilaisuuden astua hänen paikalleen. Nikita Hruštšov (Steve Buscemi), Vjatšeslav Molotov (Michael Palin), Georgi Malenkov (Jeffrey Tambor) ja Lavrenti Berija (Simon Russell Beal) pyrkivät kuumeisesti päihittämään toisensa tahtojen taistossa.

He eivät kuitenkaan voi kääntyä kenenkään puoleen tai edes luottaa keneenkään – eivät ainakaan kovin pitkäksi aikaa. Samalla heidän on huolehdittavat pikkutarkoista hautajaisjärjestelyistä.

Kun jokin aika sitten ilmoitettiin, ettei The Death of Stalin -elokuvaa sittenkään esitettäisi Venäjällä – jostain kumman syystä – harva vaikutti aidosti yllättyneeltä. Armando Iannuccin sovitus Fabien Nuryn ja Thierry Robinin sarjakuvasta osoittautui kuitenkin niin herkullisen härskiksi, että se on aiheuttanut kohua ja porua kaukana Kremlistäkin. Jopa länsimaiset lehtimiehet tuntuvat aidosti loukkaantuneilta pahamaineisten sotarikollisten ja heidän kieroilujensa vähemmän vakavasta käsittelystä elokuvassa.

Sinänsä on kyllä helppo ymmärtää miksi. Aikakaudella, jolla jokaista kommenttia tai huonosti ajoitettua vitsiä seuraa loputon anteeksipyytelyjen litania, Iannuccin elokuva takuuvarmasti silittää monia vastakarvaan. Ja sen se tekee antaumuksella.

Oikeastaan mikään ei nyt ole turvassa tai pyhää, ja jo pelkästään siitä Iannucci ansaitsisi jonkinlaista tunnustusta. Tällaista pelotonta huumoria, joka ottaa aiheekseen kaiken massamurhista seksuaaliseen väkivaltaan, harvemmin näkee nykyelokuvissa. Ja kun näkee, se yleensä johtaa melkoiseen rökitykseen. Ajatellaanpa vaikkapa Paul Verhoevenin Elle-elokuvaa.

”Kaikki parhaat lääkärit ovat joko vankileirillä tai kuolleita”, toteaa yksi hahmoista vakavissaan. Vaikka lauseessa on enemmän historiallista totuutta kuin haluaisi tietoisesti ajatella, sille on vaikea olla hörähtämättä. Tekeekö se katsojasta pahan ihmisen. Siitä voi keskustella. Mutta tekeekö se Iannuccista rohkean elokuvantekijän? Ehdottomasti.

Iannuccin tavaramerkki ja leipäpuu on esitellä epäpäteviä ihmisiä, jotka ovat saavuttaneet jonkin vallan aseman. Näin ylilyötyä materiaalia hän ei kuitenkaan aikaisemmin ole käsitellyt – ja siihen on ehkä hyvä syy: toisin kuin hänen aikaisemmat kuvitteelliset tarinansa, monet nyt esitellyistä oudoista tarinoista ovat täyttä todellisuutta. Niihin sisältyy esimerkiksi Stalinin pojan pyrkimys korvata kaikessa hiljaisuudessa kokonainen jääkiekkojoukkue, jonka hän on menettänyt lento-onnettomuudessa ennen kuin isukki saa vihiä asiasta.

Mutta Iannucci ei ole Guillermo del Toro, jos katsotaan asiaa siltä kannalta, että hän ei yritä inhimillistää hirviöitä. ”Ihmiset tuomitsivat ihmisiä tähän kohtaloon”, kirjoitti eräs puolalaiskirjailija kerran sota-ajan rankkoja tapahtumia kuvaillessaan. Eivät hirviöt – ihmiset. Iannucci sisäistää sen liiankin hyvin.

The Death of Stalin -elokuvan kritisointi loukkaavaksi on kuin hyljeksisi Charlie Chaplinin Diktaattoria tai Alec Baldwinin esittämää Trump-hahmoa. Kyllä, aihepiiri on riskaabeli ja sen toteutus tavanomaisesta poikkeava – lievästi sanottuna, sillä kuka normaali ihminen palkkaisi Steve Buscemin Hruštšovin rooliin? Mutta tosiasia on, että hyvin nopeasti lakkaa kiinnittämästä huomiota Georgi Žukovin (Jason Isaacs) Yorkshire-aksenttiin, ja monet hetket tuntuvat yhtä todellisilta kuin mikä tahansa Saturday Nigh Live -sarjan satiireissa tätä nykyä.

Unelmien näyttelijäkaarteineen – lukuunottamatta ehkä melko epätasaista Andrea Riseborough’ta Stalinin tyttärenä – ja tehokkaasti toteutettuin lavastuksineen The Death of Stalin todistaa, että on oikeasti mahdollista nauraa aivan kaikelle. Joskus se on ainut asia, joka tekee todellisuudesta siedettävää.