Mestarillisesta Tahrattomasta mielestä parhaiten tunnettu Michel Gondry (Human Nature, Be Kind, Rewind) ohjaa suuren budjetin toimintakomediaa haparoiden. Gondryn kotikutoinen hipster-estetiikka kaikuu kovin vaimeana, kun estradin valtaa Seth Rogenin oma show. Silti radiokuunnelmaan perustuva The Green Hornet onnistuu viihdyttämään.
Kun suuren sanomalehden omistaja (Tom Wilkinson) menehtyy mehiläisenpistoon, jää imperiumi hulttiopoika Britt Reidin (Rogen) vastuulle. Taloudellisesta turvasta ikänsä nauttinut bilettäjä ei tiedä, mitä vastuun kanssa tehdä, kunnes hän törmää isänsä automekaanikkona toimineeseen Katoon (Jay Chou). Uusimman tekniikan ja itsepuolustuslajit hallitsevan kiinalaisen kanssa viriää ajatus supersankaruudesta. Britt on parivaljakon kasvot, Kato taas sidekickinä toimiva työmyyrä.
Keskeisenä antagonistina operoi kaupungin syrjäkujia hallitseva Chudnofsky (Christopher Waltz). Rikollispomo näkee ”vihreän herhiläisen” uhkana, joka tulee eliminoida. Tärkeää roolia näyttelee myös yleinen syyttäjä Scanlon (David Harbour), joka kytkeytyy lehdentekoa koskeviin korruptioepäilyihin ja sitä kautta mahdollisesti Chudnofskyyn.
Käsikirjoituksesta vastaa Rogen yhdessä vakikumppani Evan Goldbergin (Paksuna, Pineapple Express) kanssa, ja se näkyy rogenismeille asetetulla painolla. Liikaa tilaa saa päätähden leimallinen meluaminen, jonka komiikka kumpuaa lähinnä kovaäänisyydestä. Oscarilla Kunniattomista paskiaisista palkittu Waltz ei taas pääse irrottelemaan ohueksi jäävänä Chudnofskyna, joka ei täten tarjoa riittävää vastavoimaa päähenkilölle. Hyviä hetkiä tarjoavat sen sijaan Brittin ja Katon väliset kohtaukset, joiden omaleimainen dynamiikka ammentaa buddy cop -perinteestä tuoreen tuntuisesti. Luonnollisesti kuviossa on nainen, Brittin sihteeriksi palkattu Lenore Case (Cameron Diaz).
Gondry ei saa muovattua kokonaisuudesta yhtenäistä, vaikka toisaalta visuaalinen sekavuus on yksi ohjaajan tavaramerkkejä. Kerronta on levotonta, pikakelauksilla ja hidastuksilla pinnallisesti leikittelevää. Tyyli viehättää samaan tapaan kuin Gondryn musiikkivideot, joiden arvo on juurikin pinnassa. Visuaaliset jipot pitävät The Green Hornetin muita supersankariaikalaisiaan tuoreempana, ja ääniraita hyödyntää populaarimusiikkia taiten.
Elokuva on muodoltaan ketjukolari, mutta valinta tuntuu tietoiselta. Sen emotionaalinen voima jää olemattomaksi – vaiva, joka rasitti niin Human Naturea kuin Science of Sleepiakin. Käsikirjoittajana ei ole Charlie Kaufmanin kaltaista tekijää, joka toisi hahmoihin samastuttavuutta. Silti puhtaan visuaalisena trippinä The Green Hornet on kokemisen arvoinen, ja kaikessa eklektisyydessään virkistävä lisä naamiosankareista kertovien filmien kaanoniin.
Anton Vanha-Majamaa
Tähdet: ★★★