Perheenäiti pelkää kuolemansairaan poikansa ja pian koko perheensä puolesta vanhanaikaisessa, uskonnollissävytteisessä kauhuelokuvassa, joka pohjaa tositapaukseen.
Kauhuelokuva The Haunting in Connecticut alkaa latistavalla väitteellä, että sen käänteet perustuvat tositapahtumiin. Elokuvan taustalla kummittelevatkin Snedeker-nimisen perheen yliluonnolliset kokemukset connecticutilaisessa talossa 1980-luvun lopulla. Snedekerien mukaan aiemmin hautaustoimistona toimineessa rakennuksessa saattoi aistia pahan läsnäolon. Eikä vain aistia, sillä perhe myös näki aaveita. Haamutarinalta vei pohjaa se, että perheenjäsenet todistivat tapahtumista kukin tavallaan.
Peter Cornwellin elokuvassa Virginia Madsen näyttelee Sara Cambellia, uhrauksiin valmista kristittyä perheenäitiä, joka pelkää syöpää sairastavan poikansa puolesta. Sairaus ja rajut hoitokokeilut tekevät teini-ikäisestä Mattistä (Kyle Gallner) heikon ja huonovointisen, eikä jatkuva kulkeminen kodin ja sairaalan välillä ainakaan kohenna hänen oloaan.
Mattin tilannetta helpottaakseen Sara päättää ostaa talon läheltä poikaa hoitavaa sairaalaa. Vanhuuttaan ja hoitamattomuuttaan repsottava rakennus ja sen uumenista löytyvät oudot valokuvat eivät saa Saraa vielä katumaan pikaista ostopäätöstä. Ja vaikka Matt alkaa heti muuton jälkeen käyttäytyä merkillisesti ja vihjata hiuksia nostattavista näyistä, on järkeensä luottava Sara valmiimpi syyttämään oireista kokeiluasteella olevia syöpähoitoja kuin taloa riivaavia pahan voimia.
Cambellit yrittävät vetää yhtä köyttä vaikeassa tilanteessa, mutta perheyhteys natisee pian liitoksistaan yhtä äänekkäästi kuin talovanhus. Isä Peter (Martin Donovan) vetäytyy turvallisen välimatkan päähän ja menettää samalla merkityksensä elokuvassa. Selittämättömien kokemusten hämmentämä Matt tukeutuu sairaalassa kohtaamaansa pastoriin (Elias Koteas), jolta tuntuu löytyvän Pyhästä kirjasta poimittu selitys lähes kaikkeen.
Cornwellin elokuva on hyvin epätasainen ja siinä käytetyt tehokeinot halpoja ja arvattavia. Hiljaista jaksoa seuraavat äkkinäiset kovat äänet, pylväästä työntyvät matomassat tai taka-alalla kulkevat varjomaiset hahmot eivät vakuuta tuoreudellaan. Kulunut kummitustarina kalpeneekin Robert Wisen Yö kauhujen talossa -elokuvan (The Haunting, 1963) kaltaisten riipivien klassikoiden rinnalla.
Näyttelijät tekevät parhaansa epäkiitollisissa, kehnosti kirjoitetuissa rooleissaan. Etenkin Gallner ja Madsen luovivat osissaan moitteettomasti. Roolijaossa lyhimmän korren vetänyt Donovan kadottaa elokuvan edetessä otteensa lähes täysin. Koteasin pastorissa on henkistynyttä, haurasta voimaa, mutta hahmon uskottavuus hukkuu raamatunlauseiden tulvaan.
The Haunting in Connecticut on uuden kauhuelokuva-aallon outo lintu. Se ei ole kauhuklassikon uusintaversio eikä väkivallalla herkutteleva teinislasher. Vanhanaikainen, uskonnollissävytteinen tarina piirtää selvää rajaa niin hyvän ja pahan kuin elämän ja kuolemankin välille. Kuoleman laaksossa, kuolleiden kanssa kulkevat elävistä vain vakavasti sairaat. Mutta ihmeiden aika, se ei ole vieläkään ohi.