Monella meistä on jos ei jopa suoranaista kontaktia niin ainakin näköhavainto kohteliaista, kaupungilla siististi pukeutuneina ja pareittain liikkuvista, pääosin amerikkalaisista nuorista. He edustavat Myöhempien aikojen pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkkoa (MAP-kirkko). Heidät tunnetaan myös nimityksellä mormonit, josta he itse eivät erityisesti välitä.
MAP-kirkko ilmoittaa jäsenmääräkseen maailmanlaajuisesti n. 16 miljoonaa, josta vajaa puolet asuu Yhdysvalloissa, pääosin Utahin osavaltiossa, jonka väestöstä noin 60 prosenttia on kirkon jäseniä. He ovat Jehovan todistajien ohella innokkaimpia lähetystyöntekijöitä, ja maailmalla käännytystä on tekemässä noin 50 000 henkeä. Suomessa heitä on noin 50.
Noiden 50 joukosta on valikoitunut neljä amerikkalaista, hädin tuskin 20 vuotta täyttänyttä nuorta. Sukupuolijakauma menee tasan, vaikka noin 80 prosenttia lähetyssaarnaajista on miehiä. Nuoria seurataan ensin kotiloissaan valmistautumassa tehtäväänsä. Miehillä lähetystyö kestää kaksi vuotta ja naisilla 18 kuukautta. Kulunsa jokainen maksaa itse, eli käytännössä säästöillä ja perheen tuella.
Seuraava vaihe on koulutuskeskuksessa vietetyt pari kuukautta, jonka aikana nuoret opiskelevat kohdemaan kieltä ja tapoja sekä pyhiä kirjoituksiaan. He oppivat, ettei etunimiä käytetä kenestäkään, pelkästään sukunimeä ja etuliitettä vanhin tai sisar sukupuolesta riippuen.
Kun koulutusjakso on suoritettu, matkustavat lähetyssaarnaajat maihinsa, tässä tapauksessa Suomeen. He tapaavat parinsa, jonka kanssa vietetään koko valveillaoloaika saniteettitilat pois lukien. Aina muutaman kuukauden kuluttua pari ja paikkakunta vaihtuvat, joten he ovat jatkuvan muutoksen kourissa. Päivänkulku on tarkkaan säädelty ja kohtaamisia paikalliseen väestöön on synnyttävä sanoman julistamiseksi.
He ovat kuitenkin tavallisia nuoria, joten tehtävä ei ole helppoa, etenkään henkisesti. Erossa olo rakkaistaan ja tutuista piireistä on rankkaa. Samalla sanomaa pitää julistaa varmuudella vieraalla kielellä vieraassa kulttuurissa. Kaikilta se ei luonnistu kuin itsestään, ja yhden kohdehenkilömme psyyke joutuukin erittäin koville. Lopulta kaikkien komennus päättyy ja he palaavat kotikonnuilleen monta kokemusta rikkaimpina.
Ohjaaja Tania Anderson sai idean ensimmäiseen dokumenttielokuvaansa kuultuaan sattumalta kahden lähetyssaarnaajan välisen keskustelun pimeässä suomalaisessa talvi-illassa. Syntyi kiinnostava elokuva, jossa pääsemme kurkistamaan niin sanotusti kulissien taakse muutoin meiltä suljettuun ympäristöön. Elokuva on muodoltaan hyvin klassinen seurantadokumentti, joka ei ota kantaa puolesta tai vastaan. Se ei juuri taustoita vaan antaa kuvien ja henkilöidensä kertoa tarinansa. Elokuva etenee sujuvasti ja varmoin ottein, vaikka kyseessä on esikoisohjaus. Sen kesto ja rajaus ovat juuri passelit.
Tutustumme todella sympaattisiin nuoriin ihmisiin, jotka ovat viettäneet koko lyhyen elämänsä hyvin suljetussa ja turvallisessa ympäristössä, jossa he ovat uskonnolliselta katsomukseltaan enemmistöä joutuakseen maahan, jossa he ovat enemmänkin kummajaisia. Monet suhtautuvat heihin neutraalisti, jos lainkaan. Jotkut torjuvasti, mutta jokunen myös uteliaina.
Hannu Liekso