The Mule

GENRE ENSI-ILTA 11.01.2019 TÄHDET

Clint Eastwoodin rahavaikeuksiin joutunut sotaveteraani ajautuu huumekartellin salakuljettajaksi sinänsä sujuvan viihdyttävästi. Kerronta kompastuu kömpelön vanhakantaisesti esitettyyn vanhan miehen nostalgiaan menneiden aikojen muka paremmuuteen.

Kun tarvitaan vanhempaa miesnäyttelijää esittämään hiljaista ja luotettavaa, vanhan maailman rasistista mutta silti hyväsydämistä sekä auttavaista mutta uppiniskaista ja umpimielistä Korean sodan veteraania, tulee ensimmäisenä (ja toisena) mieleen Clint Eastwood. Ei haittaa, jos hän vielä ohjaa itse itseään. Tämäkin hahmo on kuin perusrepublikaanin stereotyyppi, joka arvostaa perhettään, vaikka olisikin heistä etääntynyt. Hän haluaa viskinsä raakana, naisensa nuorina ja miehet miehinä. Laki ja järjestys on hänelle tärkeitä, kuten myös asevoimat.

Juuri sellainen hahmo on Eastwoodin nyt esittämä Earl Stone. Erikoisinta hahmossa on tällä kertaa, että Earl on erityisesti liljoihin erikoistunut hortonomi. Työ on pitänyt sotaveteraanin poissa vaimonsa (Dianne Wiest), tyttärensä (Alison Eastwood) ja tyttären tyttärensä (Taissa Farmiga) elämän niin suurista kuin pienistäkin tapahtumista.

Prologina vuonna 2005 Earl osallistuu kukka-alan messuihin, jossa hän naurahtaa Internet-kioskin edessä unohtaen tyystin tyttärensä Iriksen häät. Päänsilityksiä ei ole luvassa. Tarina siirtyy 12 vuotta eteenpäin, Earlin avioliitto on enää vain etäinen muisto ja Internetin kaupankäynti on vienyt nujerretun mutta ylpeän vanhan miehen vararikkoon ja talon lunastukseen. Allaan hänellä on ikivanha pickup-auto ja sen lavalla hänen maallinen omaisuutensa.

Earl suuntaa nyt jo aikuisen Ginnyn häidenalusbrunssille, jossa hän ei koe itseään tervetulleeksi. Hän tapaa Ricon (Victor Rasuk), joka ehdottaa Earlille liiketoimintaa. Earl voisi alkaa kuljettaa paketteja etelästä pohjoisen Illinoisiin. Ei kysymyksiä, pelkkää ajelua ja siitä maksetaan vieläpä ihan mukavasti.

Eipä aikaakaan, kun pahassa rahapulassa rypevä Earl tarttuu syöttiin. Vain yksi keikka, ja homma olisi siinä. Mutta rahareikiä löytyy koko ajan lisää, ja niin huomaamattomasti poliisin silmien alla liikkuva seniorikansalaisesta tulee huumekartellin ”muuli”, johon elokuvan nimikin viittaa.

The Mulen tarina perustuu tositapahtumiin, kun Yhdysvaltojen liittovaltion huumerikoksia tutkiva virasto DEA:n agentti Jeff Moore, jota elokuvassa esittää Colin Bates -nimellä Bradley Cooper, vuonna 2011 pidätti 87-vuotiaan Leo Sharpin. New York Times -lehden Sam Dolnick kirjoitti tapahtuneesta laajan artikkelin, jonka oikeudet ostettiin elokuvaa varten vuonna 2014. Kunnolla pyörät lähtivät pyörimään vasta viime vuoden alussa, kun uusi remmi astui kehiin Clint Eastwoodin johdolla.

Eastwoodin hyppysissä elokuvasta tuli vankalla ammattitaidolla tehty tarina, jota on sinänsä miellyttävä seurata. Mutta Eastwoodin viime vuosien elokuvien tapaan jää tämäkin tunnepuolella etäiseksi ja moneen kertaa nähdyn tarinan variaatioksi. Eastwood esitti käytännössä saman hahmon vuonna 2008 ohjaamassaan Gran Torinossa. Myös Armoton-elokuvan (1992) yksinäinen kostaja sekä vielä varhaisempi kovaotteinen Likainen Harry ovat Earlin sukulaissieluja.

Muulin tarina ei tarjoa dramaturgisesti ainuttakaan yllättävää käännettä, jota Eastwoodin elokuvia nähnyt katsoja ei alkumetreiltä lähtien tietäisi. Se haluaa välittää Eastwoodin versiota amerikkalaisuudesta omasta mielestään uhanalaisen valkoisen lihaa syövän heteromiehen silmin, kun maailma ympärillä näyttää muuttuvan epäsuotuisaan asentoon antaessaan äänen naisille ja erilaisille vähemmistöille. Pyrkimyksensä esilletuonnin Eastwood tarjoilee niin kömpelön jäykästi, että se alkaa lähennellä ennalta-arvattavuudessaan joko tahattoman huvittavaa tai vaivaannuttavaa kökköä.