Ainakin Universal-studio on ylpeä uudesta jaetusta universumistaan. The Mummy käynnistyy tutun Universal-maapallotunnuksen jälkeen esiin pyörähtävällä Dark Universe -logolla. Edes Marvel tai DC eivät ole moista tehneet. Harmi, että uusi franchise-avaus saa DC:n supersankariuniversumin alkuaskeleet näyttämään hallitulta vyörytykseltä.
Dark Universen on tarkoitus esitellä modernille maailmalle Universalin merkkistudioksi tehneet hirviöt viime vuosisadan alkupuoliskolta. Uuden tulemisen saavat niin muumio, näkymätön mies, Dracula, ihmissusi, Frankensteinin luomukset ja mustan laguunin hirviö kuin saman kropan hallinnasta taistelevat tri Jekyll ja herra Hyde. Tai ainakin tämä on ollut suunnitelma. Se saattaa muuttua, jos The Mummy ja sen seuraajaksi kaavailtu Bride of Frankenstein -uusinta eivät saa ilmaa siipiensä alle.
Se on varteenotettava pelko. Heti The Mummyn alkuun Russell Crowen esittämä salaperäinen tiedemies kertoo tuhansia vuosia sitten eläneen egyptiläisprinsessan seikkaperäisen tarinan. Myöhemmin saamme kuulla, että kyseessä on historiankirjoista pyyhitty prinsessa, jonka olemassa olosta Crowen hahmon posse vain elättelee teorioita. Koko elokuva on alusta loppuun samanlaista epäloogisuutta ja isoa juoniaukkoa, eikä The Mummy juuri ole kehuja kerännytkään.
Harvemmin näkee yhtä täyteen tavaraa tungettua elokuvaa, joka on samalla katastrofaalisen alikirjoitettu. The Mummy on kokoelma kohtauksia, joiden järkevyyttä kukaan ei ole miettinyt sen pidemmälle kuin onko niiden idea jänskä. Seassa on vihjeitä menneestä ja lupauksia tulevasta, mutta mitään niistä ei ole ajateltu loppuun asti. Perättäiset tapahtumat liittyvät toisiinsa nitkahdellen ja vähän väliä onkin pysähdyttävä selittämään asioita rautalangasta vääntäen. Silti monet asiat jäävät epäselviksi, ja kun lopulta kaikki on mahdollista eikä silti millään oikein väliä, myös katsoja menettää kiinnostuksensa.
Selityksien lomassa, usein niistä välittämättä, Tom Cruise juoksee – kuten kaikissa elokuvissaan – toimintakohtauksesta toiseen. Välillä hän pysähtyy virnistelemään tavalla, joka ei onnistu tekemään itsekkäästä ja varastelevasta mustan pörssin haudanryöstelijästä Indiana Jonesin tyyppistä symppistä. Elokuvan aikana ei ole havaittavissa minkäänlaista kasvua, joka perustelisi miehen kykyjä kantaa harteilleen asetettua vastuuta. Katsojan on vain uskottava tomerasta tiedenaisesta sankarin perässä kipittäväksi pelastettavaksi kehittyvää Annabelle Wallisia, kun hän toteaa, että Cruisen esittämän Morton-mulkeron sisällä asuu hyvä mies.
Samalla tavalla The Mummyn sisällä on hyvä elokuva, joka pääsee pintaan vain ajoittain. Muutamassa kohtauksessa on vihjaus hahmon ja yleensä hirviöuniversumin kauhumenneisyyteen, mutta ne menevät nopeasti ohi. Kaikki jännitys, seikkailullisuus ja hauskuus on korvattu geneerisillä turpaanmättötoimintakohtauksilla ja vaivaannuttavalla hassuttelulla siitä, kuinka kauan Mortonin seksiaktit kestävät. Vielä pahemmin on hukattu Sofia Boutella, joka lopussa on muutaman hetken Frank Frazettan taiteen mieleen tuova ilmestys mutta on suurimmaksi osaksi korvattu digiörkillä.
Kiinnostusta pitää pääasiassa yllä elokuvan toimivuus Dark Universen pohjustuksena. Crowe paljastuu jatkon kannalta hyvin merkittäväksi hahmoksi, joka on siirretty 1930-luvulta nykymaailmaan mielenkiintoisen oloisesti. Yliluonnollisuuksia tutkivan laitoksen vitriinit tulvivat kutkuttavasti vihjeitä sarjan myöhemmistä osista. Idea pahan olemuksesta ja sitä vastaan taistelemisesta kuulostaa selkeältä ja uusia elokuvia erinomaisesti yhteen sitovalta konseptilta.
Vuoden 1932 Muumio ratsasti maailmaa kuumottaneella Egypti-villityksellä, joka muokkasi jopa eduskuntatalomme ulkoasua. Tätä nykyä maailma on menettänyt eksoottisuuttaan eivätkä muumiot enää lähetä kylmiä väreitä selkäpiihin. Niinpä hahmosta on pitänyt tehdä geneerinen maailman tuhoa hautova pahis – joka välillä räjäyttää Lontoon, välillä on päihitettävissä yhdellä iskulla – ja mukaan on pitänyt ottaa kasariklassikkon Tappava yhteys mieleen tuovia zombeja pitämään toimintaa yllä.
Silti on surullista, että edes Universal-studio ei tunnu uskovan klassisten hirviöidensä voimaan. Aikaisemmin pelottavuudessaankin traagiset olennot on sysitty omien elokuviensa sivuhahmoiksi, jotka voisi ongelmitta korvata käytännössä millä tahansa muulla mielikuvitusolennolla, ja yleisöä yritetään houkutella vain tunnetuilla näyttelijänimillä. On vain toivottava, että samalla tavalla kuin DC lopulta vakuutti Wonder Womanilla, myös Universal osuu jatkossa paremmin maaliinsa.