Isänsä hermoille käyvä Alexia-tyttö saa auto-onnettomuudessa kallovamman, joka korjataan titaanilevyllä. Aikuisena Alexia toimii autonäyttelyiden ihailtuna tanssityttönä, jolla on kuitenkin synkkiä salaisuuksia. Ne ovat kuitenkin vain alkua hämmentävässä tarinassa, jossa Alexia päätyy esittämään vuosia aikaisemmin kadonnutta poikaakin.
Aikaisemmin tänä vuonna Julia Ducournaun ohjaama ja käsikirjoittama Titane vei Cannesin pääpalkinnon, Kultaisen palmun. Episodinkin toimittaja nosti elokuvan festivaalin kärkikolmikkoon, mutta varsinkin vanhempi katsojakunta oli nostanut kytkintä sen näytöksistä.
Ristiriitaisen vastaanoton saavat elokuvat ovat yleensä niitä kiinnostavimpia, ja sen kriteerin Titane ehdottomasti täyttää. Ei kuitenkaan ole pelkästään vahvuus, että elokuvassa pystyy näkemään täysin vastakkaisia ominaisuuksia. Enemmistössä olevien kehujien mielestä Alexia on vahva, naisen asemaa miehisessä maailmassa ja miehisen katseen alla kommentoiva hahmo. Joidenkin mielestä Titane on kuitenkin naisvihamielinen ja onpa siinä nähty transfobisia piirteitäkin.
Moiset moitteet tuntuvat oudoilta, kun tietää Ducournaun halun erottaa sukupuolensa ammatistaan elokuvantekijänä. Alexiana heittäytyvän roolityön tekevä Agathe Rousselle on myös feministi, joka on pyrkinyt lisäämään naisten näkyvyyttä muun muassa mediatoimijoina. Ehkä syynä karvaisiin mielipiteisiin on, ettei Ducournau onnistu – tai ole kiinnostunut – viemään kaikkia elokuvan teemoja loogisiin päätepisteisiin. Ehkä syynä on ohjaaja-käsikirjoittajan suosima body horror -lajityyppi, jota yleensä pidetään miesten leikkikenttänä.
Titane tuo tosiaan useaan otteeseen mieleen David Cronenbergin elokuvat ihmislihan ja elämänmerkkejä osoittavan mekaniikan kohdatessa. Alexian suhde autoihin esimerkiksi nostaa mieleen muistikuvia Cronenbergin hienon Crash-elokuvan.
Ducournaun edellisen elokuvan, vuonna 2016 ilmestyneen Raw’n nähneet osaavatkin varautua siihen, että myös Titanen kuvasto on paikoin hyvin rouhevaa ja saa katsojan monesti kiemurtelemaan tuolissaan. Raw’n tavoin Titane ei yritä selittää asioita, vaan jättää niitä katsojan oivallettavaksi. Tällä kertaa aukkoja joutuu täyttämään huomattavasti enemmän, sillä esimerkiksi edelleen Raw’ssakin nähdyt ongelmalliset perhesuhteet tuntuvat nytkin tärkeiltä, mutta ne jäävät enemmän ilmaan leijumaan.
Katsojan on vain hyväksyttävä, että tietyt oudot tavat toimia ja reagoida ovat hahmojen ominaisuuksia, joita ei yritetäkään selittää tai taustoittaa. Olisi helppo kuitata tietyt tapahtumat Alexian harhaisina mielenterveysongelmina, mutta kyllä tässä mennään selkeästi tieteisfantasiankin puolelle.
Titanessa on systemaattista rumuuden estetiikkaa, joka tuo jokaiseen kohtaukseen kiehtovalla tavalla ahdistavaa tunnelmaa. Se jättää ehkä hämmennyksen valtaan, eikä sen hahmoista välttämättä pidä, mutta sitä seuraa lumoutuneena kuin hidastettua auto-onnettomuutta.
Jouni Vikman