Olipa kerran – tai ehkä on jonain päivänä – paikka, jossa kaikki on mahdollista, ja ihmisen loputon kekseliäisyys on vapautettu kahleistaan optimistisen tulevaisuuden työkaluksi. Tähän ihmeiden paikkaan löytää tiensä pieni keksijänalku Frank 1960-luvulla. Hänestä sen utopistinen tulevaisuus on vain kädenojennuksen päässä.
Elokuvan nykypäivässä unelma paremmasta huomisesta tuntuu hiipuneen pahan kerran. Ihmiskunnan uteliaisuuden lopahtaminen tuntuu kiteytyvän Nasan rakettien laukaisualustan purku-urakassa, jota teini-ikäinen Casey öisin sabotoi. Vaikka hän tekee sitä osin myös insinööri-isänsä työpaikan vuoksi, hänen periaatteellisuutensa ja uskonsa johonkin parempaan herättää salaperäisen tarkkailijan huomion.
Casey saa käsiinsä oudon pinssin, jonka kautta hänkin pääsee osalliseksi visioista ihmeellisestä tulevaisuuden maailmasta. Uskomatonta paikkaa etsiessään hän törmää kuitenkin vihamielisiin, jopa aggressiivisiin vastavoimiin, joita paetessaan hän kohtaa myös aikuiseksi kasvaneen, kyyniseksi erakoksi muuttuneen Frankin. Ja siitä seikkailun vauhti vain kiihtyy.
Tomorrowlandia ei olisi olemassa ilman Brad Birdin ja Damon Lindelofin innostusta aiheeseen, ja he ovat myös sen isoin ongelma. Bird on megahitteineen ja Oscar-patsaineen niin vaikutusvaltainen tekijä, että kovin monella ei ole otsaa sanoa tuottajanakin toimineelle gurulle, että voisi olla hyvä hetkeksi istahtaa miettimään, onko siinä mitä haluaa tehdä jotain järkeä. Käsikirjoittaja Lindelof, joka myös on yksi Tomorrowlandin tuottajista, ei koskaan ole ollut järjestä kiinnostunut, sillä hänen menestyksensä on Lost-sarjasta alkaen perustunut outoihin käänteisiin, joita ei edes yritetä nivoa tyydyttäväksi kokonaisuudeksi. Tomorrowlandissa kummankin mopo karkailee vähän väliä käsistä.
Tekijät ovat selvästi tavoitelleet 1950- ja 60-lukujen Disney-elokuvien positiivista viattomuutta ja spielbergmäistä lennokasta elokuvan taikaa. Lopputulos on kuitenkin suurimman osan ajasta sekoitus pinnallista retromuotoilua sekä Indiana Jones ja tuomion temppelin itsetarkoituksellista turpiinmättämiskohtausta.
Parhaimmillaan elokuvassa on hienoja wau-kohtauksia sekä suloisen naiivia sanomaa yhdenkin ihmisen kyvystä muuttaa maailmaa, mutta hetket hukkuvat aivan liian pitkään kestoon tekijöiden ihastuessa luomiinsa eriskummallisiin ympäristöihin. Niistä ei yleensä päästäkään eteenpäin muuten kuin tuhoamalla joka ikinen paikka kipinöivässä toimintapurskekohtauksessa.
Hätkähdyttävä väkivaltaisuus estääkin Tomorrowlandin soveltumisen juuri niille, joille sen kuvittelisi sopivan parhaiten: kymmenkesäisille, joihin elokuvan huikeat visiot ja viaton ideologia varmasti purisivat kyynistä aikuista paremmin.
Pitkä matka voisi tulla lunastetuksi, jos määränpää palkitsisi sen. Lopussa, kaikkien selitysten jälkeenkin mieli on kuitenkin täynnä ”Mutta miksi sitten…” -kysymyksiä. Maailmanlopun uhka jää lopulta ärsyttävällä tavalla leijumaan ilmaan, samoin sen mahdollinen estämiskeino.
Kaikki moinen hiipuu taustalle Caseyn tarinan lailla viimeistään, kun elokuva yhtäkkiä muuttuu George Clooneyn oudoksi toimintasankaritappeluksi. Kun mukaan on saatu supertähti, kiusaus käyttää häntä yli sen mikä olisi järkevää, on selvästi ollut liian suuri vastustettavaksi.
Valtavasti potentiaalia sisältävä mutta vuoroin mahtavan lennokas, vuoroin tympeän väkivaltainen seikkailu unohtaa usein päähenkilönsä, kohderyhmänsä ja punaisen lankansa.