Jo toista kertaa Cannesin Kultaisen Palmun pokanneen Ruben Östlundin uutuus on vielä terävämpi, hauskempi ja teemoiltaan yleispätevämpi satiiri kuin edeltäjänsä The Square. Tukholman taidemaailmaan sijoittuva The Square kuvasi länsimaisen ihmisen tarvetta ja kuvitelmaa henkilökohtaisesta turvavyöhykkeestä sekä sen rikkoutumisesta seuraavaa järkytystä. Triangle of Sadness asettaa vastakkain tasa-arvon illuusion ja maailmamme jyrkän eriarvoisuuden.
Kolmeen väliotsikoin erotettuun lukuun jakautuvan komedian ensimmäisessä jaksossa nuoren mallipariskunnan (Harris Dickinson ja Charlbi Dean) ravintolailta päättyy riitaan rahasta ja sukupuolten rooliodotuksista. Elokuvan keskimmäinen ja laajin osa tapahtuu ökyrikkaiden luksusristeilyllä, jonne kyseinen mallipariskunta on päässyt mukaan somevaikuttajina.
Räikeän eriarvoisuuden ehdoilla organisoitu risteilyalus on pirullisen osuva vertauskuva maailmastamme. Pakotetusti hymyilevä henkilökunta yrittää suurten tippien toivossa tyydyttää etuoikeutettujen matkustajien järjettömimmätkin oikut ja toiveet. Irvokkaan näytelmän taustalla raataa näkymätön armeija siivoojia sekä keittiön ja konehuoneen työläisiä. Väkinäisen idyllin kulissit kaatuvat lopullisesti kapteenin isännöimillä illallisilla, kun nouseva myrsky laukaisee merisairauksien aallon.
Elokuvan kolmannessa osassa kaikki turvajärjestelmät ovat pettäneet ja edessä on pienoisyhteiskunnan uusjako. Ihmisten välinen solidaarisuus ja tasa-arvo pysyvät silti yhtä kaukaisina ideaaleina. Kenties eriarvoisuuden perimmäinen syy ei löydykään yhteiskunnastamme, vaan omasta mielestämme, Östlund vihjaa.
Lievästä ylimittaisuudestaan huolimatta Triangle of Sadness ei sisällä yhtään tylsää hetkeä. Pitkät, piinallisuuttaan hitaasti kasvattavat kohtaukset ovat Östlundin toistuva tavaramerkki, mutta nyt ohjaajan tasapainoilu piinallisen ja koomisen välillä on entistä taiturimaisempaa. Oksennus- ja paskamyrskyyn huipentuva illallinen koettelee katsojan sietokykyä, mutta on samalla hervottoman hauska.
Tarmo Poussu