Troija

GENRE ENSI-ILTA TÄHDET

Troijan prinssi Paris (Orlando Bloom) ryöstää kuningas Menelaoksen (Brendan Gleeson) vaimon, Spartan kuningatar Helenan (Diane Kruger). Siitä seuraa sota. Menelaoksen suuruudenhullu veli, Mykenen kuningas Agamemnon (Brian Cox) saa veljensä kunnianloukkauksen myötä pätevän syyn hyökätä Troijaan, kaupunkiin, jota kenenkään ei ole koskaan onnistunut vallata. Laiskasti, omaa mainettaan ja kunniaansa tavoitellen sotaan lähtee myös Agamemnonia halveksiva, maailman mahtavin soturi Akilles (Brad Pitt).

Troija on äärimmäisen upeaa katsottavaa ja kuultavaa. Homeroksen heksametrit heräävät henkiin uljaissa joukkokohtauksissa, välimeren historiallisessa maisemassa ja musiikissa. Seesteiset saippuaoopperajunnaukset tosin polkevat lyriikat maan tasalle. Enimmäkseen toimintaa ohjannut Wolfgang Petersen taitaa mahtipontisen sodankäynnin kuvauksen, mutta elokuvan alkupuolen pohjustelu sekä höpinät toimintajaksojen välillä saavat pahalle mielelle: ihmiset patsastelevat antiikinaikaiset kaavut yllään ja päästelevät ilmoille aikamoisia latteuksia ilman tietoakaan itseironiasta. Varsinkaan naisilla ei ole, vaikkakin antiikin tarinaperinteen mukaisesti, muuta funktiota kuin hymyillä kauniisti ja toimia motiivina miesten sotatoimille. Siksi naisnäyttelijöiden roolisuoritukset tuntuvat järjestään surullisen kiiltokuvamaisilta.

Useimmat esiintyjät ovat jääneet kankean saippuaoopperan vangiksi ja Brad Pittinkin työ melkein sabotoidaan “Akilles katsoo mietteliäänä kaukaisuuteen” -otoksilla. Silti hänen näyttäytymisensä kankaalla on elokuvan onnellisinta aikaa. Paitsi että hän näyttää jumalaiselta joko sotisovassaan, alastomana tai ihonmyötäisessä nahkapaidassaan, hän myös on useimpia näyttelijöitä paremmin sinut roolinsa kanssa. Hän on täydellinen Akilles; ahdistunut, ainoastaan itselleen uskollinen oman tiensä kulkija. Pittin suoritus on kaikkea sitä, mitä elokuva ei muuten missään maailmankaikkeudessa tavoita.

Spektaakkeli on hieman hahmoton otos laajemmasta tarinasta. Epämääräisyyttä tukee myös tarttumapinnan puute. Kuningatar Helenan ja prinssi Parisin rakkauden tulisi olla vavahduttava, titanicmaisen harras tragedia, jotta katsojalla olisi jotakin mistä pitää kiinni. Väärien henkilöiden näytellessä vääriä henkilöitä ilman henkilökemiaa Helena vaikuttaa turhautuneelta kotirouvalta, joka lähtee kauniin rattopoikansa matkaan, eikä sellainen tunnu kovin sykähdyttävältä. Tämän lisäksi sota kuvataan kaikkien osapuolten näkökulmasta eli häviönä, eikä katsoja osaa asettua oikeastaan kenenkään puolelle. Se ei tietenkään ole huono asia, ja luultavasti puolueettomuuden vaikutelma on tarkoituksellinen. Kun hyvät taistelevat hyviä vastaan, ei kenenkään soisi kuolevan.

Komiikkaa vakavamieliseen spektaakkeliin tuo miehinen kauneus, vihjailevasti verhottujen tai paljaiden ylävartaloiden höveli esittely. Ehkä tästä tulee uusi, tietyissä piireissä kulttisuosiota nauttiva Spartacus.


Aiheeseen liittyvät elokuvat