Upseeri ja vakooja

Ei sukua sille Richard Geren elokuvalle huolimatta kaikista univormuista.

27.7.2020 11:21
MAA / VUOSI GENRE , ENSI-ILTA 24.07.2020

Vaikka Roman Polanskin uudesta draamasta on sen Venetsian ensi-illan jälkeen kirjoitettu lukuisia artikkeleita, aika harva niistä keskittyy itse elokuvaan. Siksi on hyvä hoitaa asia saman tien pois päiväjärjestyksestä:

Robert Harrisin vuoden 2013 romaanissaankin kuvailemaan, mahdollisesti yhteen Ranskan historian tärkeimmistä oikeudenkäynneistä kuuluvaan Dreyfusin tapaukseen keskittyvä elokuva on vallan kunnioitettava suoritus. Taustatutkimus kattaa pienimmätkin yksityiskohdat, mutta silti se on paljon dynaamisempi kuin 1890-luvun tapahtuma-ajasta voisi kuvitella. Varsinkin kun Polanski – oikeutetusti – olettaa, etteivät ihmiset oikeasti muista tapausta kokonaisuudessaan, ja käy läpi koko prosessin juurta jaksaen.

Upseeri ja vakooja menee myös historiaan elokuvana, joka sai Louis Garrelin näyttämään vähemmän viehättävältä. Entinen sydäntensärkijä on lähes tunnistamaton Dreyfusina, ranskanjuutalaisena kapteenina, jota väärin perustein syytettiin vakoilemisesta saksalaisten piikkiin ja nöyryytettiin koko kansakunnan edessä.

Hänen rinnallaan marssii Jean Dujardin eversti Picquartina, varsinkin aluksi ainoana miehenä, joka yrittää todistaa Dreyfusin syyttömyyden. Hän ei aavista, että onnistuakseen hänen on kohdattava koko maan avoimen antisemitismin – ja ehkä myös omansa. Kyseinen hyväntekijä ei nimittäin ole mikään idealistinen nuorukainen. Hän on ihan yhtä ennakkoluuloinen kuin jahtaamansa ihmiset, hänellä on suhde toisen miehen vaimoon (jota esittää Polanskin oma puoliso Emmanuelle Seigner) eikä hän ole kovin mukava ihminen karismastaan huolimatta. Mutta hän on hyvä työssään – liiankin hyvä, kuten ilmenee – ja hän uskoo totuuteen, niin yksinkertaista se on. Mutta sitä ei ole tapaus, johon hän iskee kätensä.

Yksinkertaista ei ole myöskään elokuvasta kirjoittaminen tai puhuminen, sillä tähän maailmanaikaan on vaikea kuulua ”arvostele taidetta, älä taiteilijaa” -koulukuntaan. Polanskia vastaan suunnatut uudet syytökset eivät helpota asiaa – koko Ranskan Oscareita jakava César-toimikunta erosi vain kaksi viikkoa ennen gaalaa Upseeri ja vakooja -elokuvan saamien lukuisten ehdokkuuksien seurauksena. Johtuuko se sitten rikoksen – tai rikosten, mikäli syytöksissä on perää – arkaluontoisuudesta vai siitä, ettei Polanski ole yhä uudelleen anteeksipyytelevä amerikkalainen, mene ja tiedä.

Sen sijaan hän tuntuu projisoineensa itseään Dreyfusiin, joka karkoitettiin ja melkein ajettiin hulluuteen hyvin hatarasti perustelluilla syytöksillä. Oli se miten arveluttavaa tahansa, varsinkin kun tapaukset eivät ole läheskään rinnastettavissa, kyseessä on silti yksi parhaista elokuvista, joita Polanski on viime vuosina tehnyt. Varsinkin seuratessaan D’après une histoire vraie -katastrofia, ”psykologista” trilleriä, jonka mullistava idea oli, että Eva Green osaa olla hyvin viekotteleva. Kukapa olisi uskonut!

Siltikin Upseeri ja vakooja tuoksahtaa hieman koipalloilta. Pääosassa kohtauksista vanhemmat miehet puhuvat ikuisuuksia ja pureskelevat lopun aikaa sikareita. Se palauttaa mieleen, että vaikka Polanski oli aikoinaan rohkea elokuvantekijä, nyt hän on vain kunnioitettu sellainen. Tai ainakin hänen elokuvansa ovat. Päätöstä miehestä itsestään saadaan vielä odottaa.

 

Upseeri ja vakooja -elokuvan traileri

Lisää luettavaa