Van Helsing on Vatikaanin agentti, joka taistelee salaisen veljeskunnan nimissä elokuvassa, jossa on liikaa hirviöitä, meteliä ja pituutta ollakseen kiinnostava.
Stephen Sommers on parhaimmillaan erinomainen hömppämateriaalin työstäjä. Deep Rising (1998) oli erinomainen hirviötoimintaelokuva ja sitä seuranneet Muumio (1999) ja Muumion paluu (2001) hölmöydestään huolimatta viihdyttäviä efektipyörityksiä. Myös vuoden 2002 Skorpionikuningas oli yliluonnollisen aivottoman toiminnan juhlaa. Van Helsingissä Sommers lyö ohjauksellisen kirveensä kiveen.
Vatikaanin salaseura on ottanut muistinsa menettäneen Van Helsingin (Hugh Jackman) hoiviinsa, ja tämä metsästää heidän käskystään hirviöitä pitkin 1800-luvun lopun Eurooppaa. Elokuva käsittelee tehtävää, jossa Van Helsing usutetaan jamesbondina Draculan perään koomisena apunaan tekniikkanero munkki ja tämän modernit aseet kuten makasiinijousipyssy, koska muuten ”Draculan tuhoa vannoneen suvun yhdeksän sukupolvea eivät pääse taivaaseen”. Draculalla on kuitenkin muhimassa omia suunnitelmia, joihin tarvitaan Frankensteinin hirviötä ja ihmissutta.
Van Helsing saa avukseen kadotuksen uhassa elävän suvun viimeisen vesan, Anna Valeriouksen (Kate Beckinsale). Jostain kumman syystä Draculan tuhoa himoitseva Anna on asuttamansa transylvanialaiskylän johtohahmoja, mutta Van Helsing saa vampyyrien kostoa pelkäävien kyläläisten vihat niskoilleen tapettuaan yhden Draculan morsiamista. Tosin kaikki elokuvan henkilöt muuttavat luonnettaan ja mielipiteitään ilman suurempaa logiikkaa kunkin typerän kohtauksen vaatimusten mukaan.
Lyhyesti kuvailtuna käsikirjoitus on kuin kolmasluokkalaisen Yöjuttu-aineesta: ”Ensin siihen tuli Dracula ja sitten tuli Frankensteinin hirviö ja sitten tuli ihmissusi ja sitten tuli dwergejä ja sitten siihen tuli Van Helsing ja sitten ne kaikki tappeli!”. Vain Jackman saa yrittää tehdä jonkinlaista näyttelijäsuoritusta ja uusii X-Men –elokuvien muistiongelmaisen Wolverinen roolinsa. Beckinsale toistaa Underworld-elokuvaansa, jossa hän myös sai laukata edestakaisin eri paikkojen välillä ja potkia. Underworldissä hän sentään näytti hyvältä. Richard Roxburgh yrittää näytellä niin kovasti Gary Oldmania, että unohtaa näyttelevänsä Draculaa.
Tosin on varmaan vaikea näytellä, kun saa esiintyä vain sen verran, että ehditään koodata digitaaliseksi hahmoksi, jota sitten heitellään stuntista toiseen tai morfataan eri näköisiksi olennoiksi. Lopputuloksena on omaan massiivisuuteensa ja sisältö huomioiden epäinhimilliseen pituuteensa tukahtuva tunkkainen efektiryöpytys. Hulkmaisesti liikkuvien hirviöiden jatkuvia tappeluita katsellessa tulee olo, että katselee huonohkolla grafiikalla varustetun tietokonepelin pelaamista ilman mahdollisuutta itse vaikuttaa mihinkään.
Jos elokuvalta taas ei odota mitään muuta kuin aivotonta toimintaa, Van Helsing on oikea valinta. Tällöin edes elokuvan historialliset kehykset eivät haittaa, koska rotkoihin putoavat hevosvankkuritkin räjähtävät näyttävästi.