”Jätkä löi oikeesti!”, valitti Vesihiisi (Heikki Silvennoinen), kun oli vihdoin suostunut masentuneen pyövelin (Heikki Hela) mestaamaksi, eikä tämä enää saanut kirveensä lyöntiä pysäytettyä. Seurauksena oli kiroilua ja kyyneliä Kummelin vanhassa sketsissä.
Froteepyyhkeet viittoina ja vaahtomuovista tehdyt miekat metsässä juoksevien nörttipoikien varusteina on menneiden vuosien mielikuva larppaamisesta, eli live-roolipelaamisesta. Froteepyyhkeistä, muttei pehmustetuista miekoista, on nykypäivän larpeissa menty lähes valovuoden verran eteenpäin.
Larppaamisen maailmaan hukuttaa elokuvan aikana 25-vuotias Veera omia lapsuuden traumojaan. Veera on kotoisin pikkupaikkakunnalta perheestä, jossa oli isä, äiti, isoveli ja hän itse nuorimmaisena. Isä-Heikki oli alkoholisti ja lapsia kohtaan jopa väkivaltainen humalassa, eli usein. Kun kehitysvammaista veli-Villeä vielä kiusattiin koulussa, ei tilanne suinkaan helpottanut. Kunnes sitten äiti-Asta heitti isän pois kotoa saaden perhe-elämän rauhoittumaan.
Veera yrittää saada oman elämänsä palaset kuntoon ja samalla pitää mahdollisimman hyvää huolta veljestään. Keinoina hänellä on terapia sekä aiemmin mainittu roolipelaaminen. Veera käy harjoittelemassa siihen erikoistunutta miekkailutekniikkaa paikallisen porukan kanssa, jonne hän ottaa välillä veljensäkin mukaansa. Mutta tärkeimpänä on käydä eri puolilla Eurooppaa erilaisissa pelitapahtumissa.
Puitteet ovat kohdillaan vanhaan linnaan järjestetyssä harrypottermaisessa larpissa, jossa media-, elokuva- ja pelimaailmasta tuttu Mike Pohjola vilahtaa kuvissa antamassa pelaajille ohjeita. Toinen hieno tilaisuus on Bulgariassa vanhalla ränsistyneellä teollisuusalueella järjestetty dystopia-larppi. Ylöspanoon ja varusteisiin on satsattu, ja hauskaa on varmasti ollut.
Ei voi välttyä ajatukselta, että Veera on lähtenyt näihin tapahtumiin omia traumoja pakoon. Mutta eihän niitä kukaan voi sijaistoiminnoillaan lopullisesti välttää, vaan jokainen kantaa niitä mukanaan vaikka maailman ääriin.
Kotirintamalla tapahtuu huolestuttava käänne, sillä 14 vuotta matalaa profiilia pitänyt isä on ottanut yhteyttä, etenkin Villeen. Sitten on käynyt niin, että isä ja poika ovat ryypiskellyt oikein kunnolla, mikä ei ole vaikuttanut hyvin myöskin lapsena traumatisoituneeseen kehitysvammaiseen nuoreen mieheen. Taas Veeran pitää hoitaa homma, kun ei sitä kukaan muukaan tee.
Dokumenttiohjaaja Tonislav Hristov on jo vuosien ajan levittänyt meille Bulgarian ilosanomaa elokuvissaan. Hänen edellinen elokuvansa, monien alan ihmisten kiittelemä Hyvä postimies (2016), tapahtui täysin Bulgarian rajamailla. Välillä hänen teoksissaan tapahtumat ovat Suomesta, mutta päähenkilöt ovat bulgarialaisia. Tällä kertaa Hristov on tuonut kameransa suomalaisen päähenkilön ja tämän lähipiirin iholle. Bulgarialta, kuinkas muutenkaan, ei voida täysin välttyäkään, kun sinne tehdään larppausmatka, mutta se on tarinan kannalta vain sivujuonne.
Veera on elokuvassa, vaikeasta menneisyydestään huolimatta, selväsanainen ja johdonmukainen nuorinainen, joten häntä on sikäli ollut kiitollista seurata ja tehdä elokuvaa. Erityisesti suhde veljeen on lämmin ja välittävä, vaikka varmasti käykin ajoittain raskaaksi. Etenkin kun tämä on ryypännyt isänsä kanssa ja jälkiseurauksista huolehtiminen lankeaa Veeralle.
Veeran maaginen elämä on sinänsä sympaattinen tarina mutta jää hieman vaisuksi. Mitään suurta huomiota elämästä se ei tee, vaikka aiheen voi laventaa käsittämään monta muutakin elämän osa-aluetta. Paikoin tarinankerronta on hajanainen ja kadottaa punaisen lankansa, jos sitä varsinaisesti onkaan.
Tekijät haluavat painottaa, että elokuva liikkuu faktan ja fiktion rajamailla. Tuohon on vaikea keksiä näkemänsä perusteella muuta perustelua kuin että larppiskenariot ovat käsikirjoitettuja ja näin ollen keinotekoisesti luotuja.