Veljeni vartija

GENRE ENSI-ILTA 31.01.2018 TÄHDET

Vitsi, mainos, uusi luku Cheekin imagon rakentelussa vai ihan oikea elokuva? Oli mitä oli, Veljeni vartija ainakin viihdyttää.

Cheek eli Jare Tiihonen on Suomen kyseenalaisimpia artisteja. Ja heittämällä yksi kaikkien aikojen menestyneimpiä. Tai oli, sillä Cheek on jättämässä areenat siirtyäkseen elämässään eteenpäin – ehkä. Veljeni vartija -elokuvasta tulee nimittäin mieleen sellainen skenaario, että Jare hautaa vain tutun hahmonsa, Cheekin, mutta jatkaa musiikintekoa jollain muulla nimellä tai nimimerkillä. Elokuva on kuin egoistinen mainos Jarelle itselleen. Viimeinen tuote Cheekin saagassa. Viikinkihautajaiset ja uudelleensyntyminen.

JP Siilin ohjaama leffa on bipolaarinen tapaus. Se on paikoittain kuin parodia rap-elämästä, osittain satiirimainen puskafarssi, todella narsistinen rakkauselokuva ja paikoittain melko tiukkaakin draamaa mielenterveysongelmista. Välillä hypätään Tom & Jerry -universumin animaatioväkivaltaan, jonka jälkeen bailataankin jo VIP-tiloissa kauniiden naisten ja samppanjan kera. Elokuva pyörii ylikierroksilla. Se on alfaa ja omegaa, alkua ja loppua, valoa ja pimeyttä.

Huvittavimpia kohtauksia ovat Antti Holman pitämät monologit, joissa rikotaan elokuvan neljäs seinä. Elokuva-Cheek avaa omaa sisäavaruuttaan katsojille kornilla tavalla. Puheet ovat Jaren testamentti, hänen anteeksipyyntönsä, hänen näkemyksensä itsestään.

Jotain erityisen kiehtovaa tässä on, koska jopa tällainen Cheek-heitteri pystyy samastumaan Jaren sisällä majailevaan ”möykkyyn”, jolla hän kuvaa ahdistustaan. Jaren on elettävä rap-kliseetä; petettävä, tapeltava, pantava, vedettävä viinaa, jotta hän voi olla Cheek, se kuuluisa hahmo jareversumissa, se toinen minä. Jare purkaa pahan olonsa musiikkiin, sylkee elämänsä paskat asiat rap-riimeihin. Tätä muusikot tekevät. Kanavoivat demoneitaan musiikkiin. Musiikki on terapiaa elämässään turpaansa ottaneille. Paska olo on luovuutta. Pimeys on innovaatiota.

Jarella todettiin jokunen vuosi sitten kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka johtuu mitä luultavimmin Jaren ja hänen veljensä Jeren (joita myös Holma näyttelee kaksijakoisesti) lapsuudesta. He tulevat rikkinäisestä perheestä, jossa perheväkivalta on kestänyt jo useita sukupolvia. Jare ja Jere ovat hajalla. He olivat nuoruudessaan Lahden pahoja poikia. Kaksikko veteli äijiä turpaan oikealta ja vasemmalta, olivat pikkurikollisia, kovia jätkiä. Jare loi Cheekin suojamuuriksi, terapiahahmoksi. Jere löysi perheen sen jälkeen, kun oli miltei tappanut miehen snägärijonossa (lisää kliseitä!).

Vaikka Cheek on pinnallinen ja melkoisen kusipää hahmona, Jaresta löytyy kuitenkin myös se humaanimpi puoli. Sen voi kuitenkin nähdä vain tragedian kautta, hänen mielenterveydellisistä ongelmistaan, jotka Holma tuo onnistuneesti esille. Cheekiä voi vihata, mutta Jare on kuitenkin pohjimmiltaan vain pikkupoika, jonka perheväkivallan kierre on rikkonut. Vahvan kuoren sisällä on pirstaleita. Mutta koska elokuva kertoo Cheekistä, on todella vaikea sanoa mikä on totta ja mikä ei. Ovatko Jare ja Cheek lopulta sama hahmo?

Kaiken kaikkiaan elokuva on kuitenkin viihdyttävä. Se on tahattoman ja tahallisen hilpeä, se seilaa erilaisissa tunnetiloissa ehkä jopa vahingossa ja se jää mieleen kummittelemaan. Kuten Cheek, niin myös Veljeni vartija tahtoo olla jotain, mitä se ei lopulta ehkä edes ole. Elokuvasta saattaakin tulla samanlainen kulttikalkkunatapaus kuten vaikkapa Ponterosasta. Aika näyttää.