Wolverine

GENRE ENSI-ILTA 26.07.2013 TÄHDET

Sanotaan se heti alkuun: Wolverine ei ole hyvä elokuva.

Kyseessä ei ole se Wolverinen sooloelokuva, jota sarjisfanit ovat janonneet siitä asti, kun Bryan Singer toi hahmon valkokankaille X-Men-elokuvissaan 2000-luvun alussa. Elokuva on yhtä iso pettymys kuin tyhjänpäiväinen X-Men Origins: Wolverine (2009).

Kaikki vaikutti ennakkoon lupaavalta. Hugh Jackman jatkoi Wolverinen roolissa. Käsikirjoituksen kerrottiin perustuvan Chris Claremontin kehuttuun minisarjaan Wolverinen seikkailuista Japanissa. Ohjaajaksi oli hankittu Darren Aronofsky, jolta odotettiin synkkää ja aikuismaista tulkintaa hahmosta Christopher Nolanin Batman-elokuvien hengessä.

Aronofsky kuitenkin hylkäsi projektin, ja ohjaajaksi tuli James Mangold (Walk the Line, Knight and Day). Suunnitelmat korkeamman ikärajan versiosta kariutuivat.

Lopputulos on se kevyt toimintarymistely, jollaista odotettiin vain kauhulla.

Wolverineen ottaa yhteyttä vanha mies, joka on teknologiayhtiön johtaja Japanissa. Vanhus on kehittänyt teknologian, jolla voi tehdä Wolverinesta kuolevaisen. Wolverine lähtee Japaniin tapaamaan miestä.

Perillä Wolverine sotkeutuu yrityksen sisäisiin valtakamppailuihin. Vanhuksen lapsenlapsen, Marikon (Tao Okamoto), on tarkoitus periä isoisänsä yritys, minkä vuoksi hän on tappoyritysten kohde. Wolverine ottaa Marikon suojelukseensa. Mukana menossa on myös muinainen ninjaklaani ja mutanttilääkäri.

Elokuva yrittää pohtia Wolverinen suhdetta omaan kuolemattomuuteensa. Onko ikuinen elämä elämisen arvoista, jos joutuu hautaamaan kaikki läheisensä?

Teemasta voisi saada irti mielenkiintoisia ajatuksia, mutta tekijöiltä riittää mielenkiintoa niiden käsittelemiseen ainoastaan elokuvan alussa ja lopussa. Välissä rymistellään kahden tunnin ajan pitkin Japania, taistellen milloin robottininjaa vastaan tai luotijunan katolla.

Välillä Wolverine puhuu unissaan X-Men: The Last Stand (2006) -elokuvassa tappamansa Jean Greyn (Famke Janssen) kanssa omasta syyllisyydestään. Keino on lattea tapa yrittää luoda Wolverinelle kasvutarina, jollaista ei itse tapahtumista synny.

Kerronnassa tökkii erityisesti se, kuinka tärkeitä tietoja pantataan. Marikoa ja Wolverinea jahtaa joukko vihollisia, joiden motiivit ja rooli juonessa kerrotaan vasta sitten, kun jahti on kestänyt monen toimintakohtauksen ajan.

Tärkeitä tietoja säästelemällä ei synny rikosmysteeriä, kuten tekijät tuntuvat olettavan. Se synnyttää arvoituksen tynkiä, jotka sekoittavat katsojaa ja tekevät elokuvasta vaikeasti hahmotettavan. Varsinkin siihen nähden, kuinka yksinkertainen elokuvan juoni tosiasiassa on.

Mariko on neito pulassa, jonka Wolverine pelastaa. Hahmolle ei ole vaivauduttu antamaan edes persoonallisuutta. Wolverinen ja Marikon romanssi on puisevin elokuvaromanssi pitkään aikaan.

Elokuvan toimintakohtaukset ovat vauhdikkaita ja muovisia. Niin viihdyttävän hölmö kuin aikaisemmin mainittu taistelu luotijunan katolla onkin, siitä puuttuu vaaran tuntu.

Kameran runsas heiluminen ja nopeat leikkaukset yhdistettynä kolmiulotteisuuteen saa pään pyörälle monessa toimintakohtauksessa. Se on harmi, sillä elokuvan 3D-käännös on muuten moitteeton.

Elokuva ei löydä tasapainoa sarjakuvamaisen pöhköilyn ja vakavamman pohdiskelun väliltä. Bryan Singerin X-Men-elokuvat olivat paikoin vakavamielisiä, mutta samalla myös hauskoja ja kevyitä. Samaa voi sanoa Matthew Vaughnin X-Men: First Classista (2011).

On hämmästyttävää, miten koko joukon suosituimman hahmon tarinan on jo kahdesti peräkkäin päässyt kertomaan joukko tekijöitä, joista kukaan ei ole osannut kertoa kiinnostavia näkemyksiä kiinnostavasta hahmosta.



Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa

Aiheeseen liittyvät elokuvat