Patty Jenkins toi pelastuksen huonossa jamassa olleeseen DC:n supersankareiden yhdistettyyn elokuvauniversumiin (DCEU) Zack Snyderin (Man of Steel, Batman v Superman: Dawn of Justice) ja David Ayerin (Suicide Squad) kylmien, värittömien ja heikkojen elokuvien jälkeen. Angstaavia emorokkisankareita ei kaivanne juuri kukaan.
Jenkinsin Wonder Womanin (2017) jälkeen DCEU koki mullistuksen, koska myös Snyderin Justice League osoittautui armottomaksi lippukassaflopiksi. Annettakoon Snyderille kuitenkin hiukan armoa, sillä hän joutui poistumaan tuotannosta perhetragedian vuoksi ja Joss Whedon kuvasi elokuvan loppuun.
Fakta on kuitenkin se, että Gal Gadotn tähdittämä pirtsakka, feministisiä sävyjä sisältävä sooloelokuva tienasi noin 150 miljoonaa dollaria enemmän kuin maailman tunnetuimpien supersankareiden yhteisseikkailu. Se oli selkeä vihje Warnerille. Oli aika muuttua. DCEU oli rikki.
James Wanin Aquaman (2018) sekoittikin jo kauhuelementtejä klassiseen seikkailukomediaan ja ruotsalaisohjaaja David F. Sandbergin Shazam! (2019) oli hyvin erilainen komediallinen syntytarina. Cathy Yanin Birds of Prey (2020) osoittautui kuitenkin huonoksi tekeleeksi Margot Robbien Harley Quinnista huolimatta.
Jenkinsin ja Gadotin Wonder Woman 1984:n isoimmaksi ongelmaksi muodostuivat kuitenkin aivan muut asiat kuin lippukassatulokset ja toksiset fanipojat. Ensin tuotannolliset syyt siirsivät julkaisun marraskuulta 2019 kesäkuulle 2020. Sitten tuli korona, jonka takia elokuva oli vasta 25. joulukuuta lähtien tarjolla HBO Max -suoratoistopalvelussa. Suomen ensi-ilta tapahtui HBO Nordicilla.
En pitänyt Wonder Womania erityisen hyvänä syntytarinana. Ne ovat lähes aina kaavamaisia, selittäviä ja pitkäveteisiä. Leffa ei ollut myöskään erityisen hyvin tehty. Etenkin elokuvan lopputaistelu on modernin supersankarielokuvahistorian tympeimpiä.
Jenkins on myöhemmin selittänyt, ettei itsekään oikein välitä siitä ja se syntyi kompromissina. Lopputaistelu piti tehdä nopeasti, joten se on rakennettu resurssikevyistä elementeistä kuten tyhjästä yöllisestä lentokentästä ja heikoista cgi-animaatioista.
Kolme ihmistä on räpeltänyt WW84:n käsikirjoittajina: Jenkins, Geoff Johns ja Dave Callaham. Kirjoittajien kädenjälki näkyy eri kohtauksissa. Jenkins on kirjoittanut feministisiä kohtauksia. Sen huomaa mieshahmojen ahdistelevassa käytöksessä sekä romanttisissa kohtauksissa. Johns ja Callaham ovat kirjoittaneet muut osat – ne missä miehet eivät ole kuolaavia sovinistisikoja.
Käsikirjoitus on skitsofreeninen. Välillä Diana Prince käyttäytyy kuin rakastunut pikkutyttö, toisinaan hahmo muuttuu idiootiksi, joka kaipaa Chris Pinen näyttelemältä Steve Trevorilta manspleinaamista kesken taistelun. Välillä Wonder Woman on oma itsensä, hauska ja terhakka supersankari, joka tiedostaa kykynsä ja voimansa. Toisinaan kukaan ei tiedä mistään mitään.
Elokuvan idioottimaisin palanen on kuitenkin sen juoni. Pedro Pascalin näyttelemä Max Lord saa käsiinsä antiikkiesineen, joka toteuttaa hänen toiveensa. Huijaribisnesmies toivoo muuttuvansa itse toivekristalliksi, jotta hän saisi loppumattoman määrän valtaa. Tämän voiman avulla tapahtuu kaikenlaista sontaa, jotka normaalisti selitetään juoniaukoilla, mutta tässä elokuvassa ne ovat tärkeä osa juonta. Missään ei ole mitään järkeä, eikä mikään merkitse mitään. Antaa mennä vaan, yolo!
Gadot on elokuvan ainoita valopilkkuja. En voi ymmärtää miten sekä Gadotille että Jenkinsille syvän henkilökohtainen projekti on tehty näin amatöörimäisesti ja sinisilmäisesti omaan sisäiseen pöhinään ja kliffaan fiilikseen luottaen. Uskomaton mahalasku ja megasörsselsön.
Juoni – pilalla, tarina – pilalla, elokuva – pilalla, pelkkää paskaa tilalla, kuten DJ Ibusal saattaisi räpätä. Jatketaan vielä: Wonder Woman – pilalla, DCEU – pilalla, supersankarit – pilalla, pelkkää paskaa tilalla.