Ei oikeastaan ole väliä, onko Thomas Vinterbergin viimeisin elokuva aivan oikeasti kaikkien sille joulukuussa European Film Awards -gaalassa suotujen palkintojen arvoinen, sillä Yhdet vielä -draamakomedia on pirunmoinen ilo katsoa. Ilo, joka erityisesti vuonna 2020 osui kaikkiin oikeisiin maaleihin. Kuin vahingossa se summaa koko tämän vaikean ajan, jonka – sanotaan se nyt suoraan – moni on viettänyt juomalla aivan liikaa. Eikä tissuttelulle tunnu vieläkään näkyvän loppua.
Elokuvan mukaan pämppäämisellä voi olla tieteellinen perusta. Norjalaispsykologi Finn Skårderudin teorian mukaan ihmiset syntyvät 0,5 promillen vajauksella verensä alkoholipitoisuudessa. Suomeksihan se tarkoittaa, että ihminen tavoittaa todellisen potentiaalinsa vain pienessä sievässä. Konsepti on niin hulppea, että neljä tanskalaista yläasteen opettajaa päättää testata sitä omassa elämässään saman tien. Eiväthän asiat voi huonommiksikaan mennä, kun heidän elämänsä on jo valmiiksi tylsää ja ennalta-arvattavaa ja avioliittokin huteralla pohjalla.
Vinterbergin elokuva tasapainottelee erittäin harvinaisella rajalla, jolla art house -tuotanto muuttuu suurelle yleisölle katsomiskelpoiseksi viihteeksi. Rehellisesti sanottuna se ei kuitenkaan ole kovin syvällinen. Kaikkein tunnelatautuneimmat sivujuonet eivät aina vakuuta, elokuvan naiset ovat ainoastaan ärsyttäviä ja jotenkin jopa yläasteen opettajalla on varaa kovasti Hästensin sängyltä näyttävään huonekaluun.
Mutta kun elokuva toimii, se toimii kuin rasvattuna, ja sen lopetus on ehdottomasti vuoden paras. Näytteleminenkin on niin loistavaa, että ensi-illasta (tai monista ensi-illoista, sillä alun perin elokuva oli matkalla suoraan Cannesiin) lähtien joka viikko joku vaikuttunut toimittaja on kysellyt Zoomin välityksellä, oliko koko työryhmä räkäkännissä kuvausten aikana. Erityisesti Mads Mikkelsen, koska hän, no, näyttää siltä.
Vinterberg on kuitenkin aivan liian mukava tyyppi tai sitten liian turvallisuushakuinen elokuvantekijä tuottaakseen jotain, joka provosoisi yleisöä kävelemään ulos teatterista. Se kuuluu hänen maanmiehensä ja kaverinsa Lars von Trierin suosimalle tontille. On silti hieman vaikea sanoa, mikä ohjaajan pointti on tarkalleen ottaen ollut: juominen voi olla pahasta, toki, mutta se voi olla myös hyvästä. Varsinkin, jos se auttaa irtaantumaan rutiineistä, jotka ovat jo rusentaneet sielun. Se ei ole edes kovin hankalaa, ainakaan miehille, sillä aina on niitä ärsyttäviä naisia huolehtimassa siitä, että lapsilla on kaikki hyvin, kun isä etsii itseään.
Elokuvan äijät saattavat matkan varrella pudotella kunnioitettuja (ja säännöllisesti päihtyneitä) historiallisia nimiä parantaakseen omaa oloaan. Siihen tuo miellyttävän katkeraa sivumakua se, että he ovat silloin yleensä isompien tai pienempien lasten ympäröimiä. Vaikka projektia kuinka kannustaisi aluksi, vain virka-aikaan pämppäämistä ei vain voi hyväksyä. Mikä ei tarkoita, etteikö se olisi ratkiriemukasta. Kysykää vaikka tanskalaisyleisöiltä, jotka tekivät elokuvasta jättihitin katsomalla sen useampaan kertaan. Kuulemma usein omilla oluilla varustautuneina, mikä selittää paljon.
Norjalainen pseudotiede sikseen, konsepti sellaisenaan ei ole kovin mullistava. Jopa kantribändi Little Big Town ehti todeta ensin, että jos ei halua odottaa auringonlaskuun miksi ei ottäisi päiväkännejä. Ei ole myöskään sattumaa, että ainut elokuvassa mainittu absolutisti on Hitler.
Henkilökohtaisen tragedian ajama Vinterberg ei silti pystyisi vetämään farssiksi. Elokuva on samalla sydäntäsärkevän surullinen. Ei väliä kuinka paljon tai usein juo, krapula iskee joka tapauksessa kovaa jossain vaiheessa. Sitä ennen kannattaa nauttia yhdestä vuoden parhaista elokuvista, jopa selvin päin. Ja se viimeinen kohtaus? Se yksin saattaisi lunastaa koko vuoden 2020
Marta Bałaga