Susan (Amy Adams) saa ex-puolisoltaan Edwardilta (Jake Gyllenhaal) paketin, joka sisältää Edwardin uuden kirjan Nocturnal Animals (”Yön eläimet”). Mukana on viesti, joka varoittaa kirjan poikkeavan Edwardin vanhasta tyylistä. Susan uppoutuu kirjaan, joka sisältää useita samankaltaisuuksia Susanin omaan elämään ja pakottaa Susanin miettimään menneisyyttään. Onko kirja tarkoitettu uhkaukseksi Susanille?
Tom Ford säväytti vuonna 2009 A Single Man -elokuvallaan, jossa Colin Firth suri menetettyä rakkautta. Jos A Single Mania voi jostain syyttää, niin Los Angelesin turhasta kaunistelusta ja korkeista poskipäistä. Yön eläimet jatkaa samalla linjalla; Fordin maailma on täytetty kauniilla ihmisillä ja ylellisillä materiaaleilla. Elokuva on kiistämättömän kaunista katseltavaa ja siihen uppoutuu koko elokuvan keston ajaksi. Ford tuo myös Susanin lukeman kirjan tapahtumat valkokankaalle ja sekoittaa eri tarinoita ja aikajanoja päätä huimaavasti. Eri tarinoiden väliset visuaaliset kontrastit toimivat yllättävän hyvin; pölyinen ja takapajuinen Texas tuo mukavaa vaihtelua ylelliseen mutta raskaaseen Los Angelesin taidemaailmaan.
Amy Adams on vakuuttava Susanin roolissa ja todistaa olevansa yksi lahjakkaimpia näyttelijöitä Hollywoodissa. Adams onnistuu tuomaan herkkyyttä rooliin, joka on ajoittain lipsumassa karikatyyriksi. Susanista henkii tyytymättömyys, joka kumpuaa hänen omista valinnoistaan, ja Adams tulkitsee katumusta hyvin. Harmillisesti rooli jää kuitenkin yllättävän ohueksi, sillä se koostuu lähinnä sängyssä makoilusta ja kattoon tuijottelusta. Elokuva valaisee myös Susanin ja Edwardin menneisyyttä, mutta kyseiset kohtaukset eivät yllä muun elokuvan tasolle ja tuntuvat siksi turhilta.
Sen sijaan Nocturnal Animals -kirjan tapahtumat toimivat mainiosti. Jake Gyllenhaal esittää myös tämän tarinan pääosaa, jossa perheenisä Tony menettää perheensä ja tästä alkaa hänen henkilökohtainen kostomatkansa. Gyllenhaal pistää kaiken peliin ja tekee hienoa työtä miehenä, joka taistelee oman oikeudentajunsa sekä kostonhalunsa kanssa. Tämä onkin elokuvan parasta antia, koska tällä osiolla on selkeä rakenne ja se tempaa mukaansa. Muissa kohtauksissa Ford keskittyy tunnelmalliseen tarinankerrontaan, mutta koska elokuva luottaa pelkkään visuaalisuuteen on sitä välillä raskasta seurata, eikä se aina tarjoa tarpeeksi kiinnostuksen ylläpitämiseksi.
Elokuvan suurimmaksi ongelmaksi muodostuu Fordin kokemattomuus ohjaajana. Visuaalisesti Yön eläimet on yksi vuoden hienoimpia, mutta Ford yrittää liikaa. Elokuva tuntuu tasapainottomalta ja horjuvalta eikä se yllä A Single Manin hienovaraisuuden tasolle; välillä symbolismia on liikaa ja välillä elokuva tuntuu tyhjältä. Myös hahmoissa on parantamisen varaa. Fordin naiset ovat maagisia olentoja, joiden paksun silmämeikin alla kuohuu mutta Ford ei tunnu ymmärtävän omia luomuksiaan. Elokuvan miehet sen sijaan ovat aitoja ja todistavat että miehetkin itkevät. Se pelastaa elokuvan, sillä ilman Gyllenhaalia elokuva olisi toivottoman kaunista roskaa. Vaikka elokuvassa on paljon puutteita, on se myös erinomaisen synkkä kostokertomus.