Mestariohjaaja muistoissamme – Ingmar Bergmanin vaikuttavimmat elokuvat listattu

Ruotsalainen Ingmar Bergman (1918–2007) oli 1900-luvun merkittävimpiä elokuvantekijöitä. Valon ja varjon mestari käsitteli yli 50 elokuvassaan uskon, armon, rakkauden, kuoleman ja ahdistuksen teemoja.

16.8.2018 14:00

Painavista teemoista huolimatta – tai kenties niiden ja Bergmanin kokeellisen otteen ja psykologisen tarkkuuden ansiosta – hänen elokuvansa ovat säilyttäneet suosionsa ja kestäneet ihmeen hyvin aikaa. Bergmanin elokuvat vaikuttivat aikalaisohjaajiin Jean-Luc Godardista, Andrei Tarkovskista ja Roman Polanskista Stanley Kubrickiin ja William Friedkiniin. Bergmanin ohjausten voima on vakuuttanut myös seuraavat elokuvantekijäsukupolvet.

Bergman on tunnetusti Woody Allenin kotijumala. David Lynchin alitajunnasta ammentava kuvasto on velkaa Bergmanin avantgardistiselle, sisäistä maailmaa heijastavalle elokuvailmaisulle. Noah Baumbachin keskiluokkaisia ihmissuhdekulisseja kaatavissa draamakomedioissa on bergmanilaista syvyyttä ja terävyyttä. Nouseva ranskalaisohjaaja Mia Hansen-Løve kuvasi uuden elokuvansa Bergman Island (2019) Bergmanin kotimaisemissa Fårön saarella.

Bergmanin elokuvien tenho tuntuu yhä ja näyttäisi säteilevän pitkälle tulevaisuuteen. Heinäkuussa 2018 tuli kuluneeksi sata vuotta ruotsalaismestarin syntymästä. On aika listata Bergman-klassikot, jotka ovat jättäneet syvimmät jäljet muiden tekijöiden elokuviin.

10. Suden hetki (1968)



Bergmanin maailmassa oli aina enemmän kuin aavistus kauhua. Hän pärjäsi sisäisten demoniensa kanssa vain tekemällä vimmaisesti taidetta. Suden hetki yhdisti ulkoiset ja sisäiset kauhukuvat. Henkilökohtainen elokuva näyttää Bergmanin pelokkaan puolen.

Yön pimeimpänä hetkenä taiteilija Johan Borg (Bergmanin alter ego Max von Sydow) kohtaa lapsuudesta kumpuavat painajaisensa, eikä edes vaimo Alma (tosielämän kumppani Liv Ullmann) voi auttaa häntä lämmöllään. Elokuvan edetessä tarina kadottaa merkityksensä, ja pääosaan nousee voimakas, surrealistinen tunnelma, jota luottokuvaaja Sven Nykvistin mustavalkokuvaus upeasti rakentaa.

Suden hetki on David Lynchin lempielokuvia. Elokuvan vaikutus näkyi jo Eraserheadissa (1977), mutta sen uhkaava tunnelma tuntui etenkin Lost Highwayssa (1997) ja Mulholland Drivessa (2001). Myös Twin Peaksin Bob ja Blue Velvetin (1986) Frank voivat hyvinkin olla kaikuja Suden hetkestä.

9. Kesä Monikan kanssa (1953)



Nuori Woody Allen livahti brooklyniläiseen elokuvateatteriin nähdäkseen Harriet Anderssonin alasti. Kesä Monikan kanssa ei ollut lainkaan niin kiihottava kuin Allen toivoi, mutta se mullisti hänen käsityksensä elokuvista. Joitain vuosia myöhemmin Kasvot (1958), Mansikkapaikka (1957) ja Seitsemäs sinetti (1957) vakuuttivat hänet lopullisesti ja tekivät hänestä vannoutuneen Bergman-fanin.

Allenin tuotannon Bergman-vaikutteita ovat kokeellisuus, kiinnostus ihmissuhteiden lainalaisuuksiin sekä musta ja älykäs huumori, jota voi löytää kaikista Bergmanin elokuvista. Allen on myös parodioinut Bergmania kerran toisensa jälkeen. Sisäkuvia (1978) taas on peittelemättömän bergmanilainen kamarielokuva kolmesta sisaresta.

Allen tutustui Bergmaniin Liv Ullmannin kautta ja heistä tuli ystävät. Bergmanin juurevuus yllätti Allenin. ”Hän oli kuten kaikki tuntemani ahdistuneet elokuvaohjaajat”, Allen on todennut.

8. Kuiskauksia ja huutoja (1972)



Bergman kokosi jo varhaisessa vaiheessa ympärilleen vakituisen työryhmän. Hän käytti yhä uudelleen samoja näyttelijöitä, kuten Harriet ja Bibi Anderssonia, Ingrid Thulinia, Max von Sydowia, Erland Josephsonia ja Liv Ullmania. Kuvaaja Sven Nykvististä tuli 1960-luvulla läheinen työtoveri. Hänen kanssaan Bergman loi riisutun, lähikuvia painottavan tyylinsä.

Kuiskauksia ja huutoja toi Nykvistille Oscarin parhaasta kuvauksesta. Painostavatunnelmainen elokuva on räjähtää väkevästä punaisestaan. Pienin elein ja ilmein näytelty, lähes dialogiton draama seuraa neljän naisen välisiä suhteita.

Elokuva teki vaikutuksen amerikkalaisohjaaja Robert Altmaniin. Arvoituksellisessa kamarielokuvassa 3 naista (1977) Altman kokeili bergmanilaista työskentelytapaa antaen paljon tilaa naisnäyttelijöilleen. Unesta inspiraationsa saanut 3 naista ammensi myös Bergmanin rohkeudesta avata ovi mielen syvätasoille.

7. Kohtauksia eräästä avioliitosta (1973)



Bergmanin riisuttu tyyli istui myös televisioon. Hän kirjoitti ja ohjasi kolme minisarjaa, joista tehtiin myös lyhyemmät teatteriversiot. Kohtauksia eräästä avioliitosta (1973) kertoo auvoiselta näyttävän liiton hajoamisesta. Johanin (Erland Josephson) ja Mariannen (Liv Ullmann) repivää rakkautta seurataan kuuden vuoden ajan.

Raadollinen tarina kumpusi Bergmanin ja Ullmannin vastikään päättyneestä parisuhteesta. Porvarillisin hyvein ja tavoin pehmennetty arki peittää alleen perheenisä Johanin miehiset turhaumat, jotka purkautuessaan tuhoavat perheen ja pitkän, joskin jo aikaa sitten kuihtuneen liiton.

Pitkälti kahdenkeskisille keskusteluille ja kohtaamisyrityksille rakentuvan minisarjan vaikutus näkyy esimerkiksi Richard Linklaterin puheliaassa ja tarkkanäköisessä Rakkautta ennen -trilogiassa. Järkipuhe on tyhjää tunteiden ja viettien viedessä miestä ja naista.

6. Kuin kuvastimessa (1961)



Kuin kuvastimessa kuvattiin Fårölla, karulla gotlantilaisella saarella, jonka sanotaan heijastelleen Bergmanin sielunmaisemaa. Fårön kuulas valo ja vaimeat värit olivat sovussa hänen sisäisen maailmansa kanssa.

Kuin kuvastimessa on henkilökohtainen elokuva mielen hauraudesta ja maailman mielettömyydestä. Karin (Harriet Andersson) lukeutuu niihin Bergmanin hahmoihin, joille kuolema on hirvittävä mutta kiehtova mahdollisuus.

Bergmanin elokuvia on moitittu masentaviksi, mutta myös Lars von Trier osaa musertaa yleisönsä mielenrauhan. Melancholia (2011) syntyi keskellä tanskalaisohjaajan vaikeaa masennusta. Justine (Kirsten Dunst) suhtautuu uutisiin tuhoavan Melancholia-planeetan lähestymisestä luonnottoman levollisesti toisin kuin sisarensa (Charlotte Gainsbourg). Justinea voi pitää Karinin elokuvallisena sukulaistyttönä. Melancholiassa on kaikuja myös Personasta (ks. listan kärki).

5. Mansikkapaikka (1957)



Elegisessä Mansikkapaikassa iäkäs professori Borg (ruotsalaisohjaaja Victor Sjöström) tekee tiliä elämästään. Hän pelkää kuolemaa ja käy sisäistä keskustelua menneisyytensä kanssa. Hänen valintojaan on leimannut kylmyys ja rakkaudettomuus. Jäljellä on vain tyhjyys, joka saa Borgin pohtimaan, onko jo liian myöhäistä muuttua ja vapautua omasta olemisen tavastaan.

Bergman paljasti elokuvanteon jälkeen, että vaikka Borgin hahmo muistutti hänen ankaraa isäänsä Erikiä, hahmotteli hän professorissa omakuvaansa. Borgissa oli toki paljon myös Sjöströmiä, mykkäelokuvakauden maestroa, jonka roolityö on vaikuttavan sisäistynyt.

Mansikkapaikka vakuutti välittömästi muun muassa Godardin ja Federico Fellinin. Fellinin omakohtaisessa mestariteoksessa (1963) Marcello Mastroiannin näyttelemä elokuvaohjaaja kamppailee luovuutensa kanssa. Hän uppoutuu muistoihinsa, joihin sekoittuu unta ja fantasiaa.

4. Neidonlähde (1960)



Keskiaikaiseen balladiin perustuva kostotarina Neidonlähde toi Bergmanille Oscarin ja jätti jälkensä jopa kauhuelokuvan historiaan. Sven Nykvistin komeasti kuvaama mustavalkoelokuva kuohutti raiskauskohtauksensa takia. Suomessa sensuuri kielsi elokuvan esittämisen kokonaan kuudeksi vuodeksi.

Neidonlähteessä näkyy Bergmanin omien esikuvien, Akira Kurosawan ja mykkäkauden ohjaajan Victor Sjöströmin, vaikutus. Bergmanin elokuva puolestaan innoitti Wes Cravenin esikoisohjausta The Last House on the Left (1972). Kauhuelokuvan raakuus heijasteli aikansa yhteiskunnallisia haavoja, kuten Vietnamia, Charles Mansonia ja luodein keskeytettyjä opiskelijamielenosoituksia.

3.Fanny ja Alexander (1982)



Bergmanin testamentiksi kutsuttu, Jörn Donnerin tuottama Fanny ja Alexander (1983) tehtiin ensin television minisarjaksi. Elokuvaversio sai neljä Oscar-palkintoa, joista tärkeimmän pääsi pokkaamaan tuottaja Donner.

Lumoavan värikäs ja aistivoimainen sukutarina tuo yhteen bergmanilaisia teemoja: taiteilijuuden, kristinuskoon liittyvän ahdistuksen, teatterin ja elämän samankaltaisuuden. Bergman siteeraa elokuvan lopussa mestariaan August Strindbergiä. ”Mutta yksi tietoisuus on kaiken yläpuolella, ja se on uneksijan.” Bergman ammensi Alexanderin hahmoon omasta lapsuudestaan. Suosittu italialaiselokuva Cinema Paradiso (1988) sai puolestaan vaikutteita Bergmanin elokuvasta.

2. Seitsemäs sinetti (1957)

Elokuvahistorian lainatuin ja parodioiduin kohtaus. Kuolema astuu kallion takaa ritarin eteen. Ritarin ilme on yllättynyt, vaikka hän on jo pitkään tiennyt, että Kuolema on hänen kannoillaan. Ritari ehdottaa, että he pelaisivat šakkia – elämästä. Pelin päätyttyä viikatemies johtaa tanssivaa joukkoa horisontissa danse macabre -tyyliin.

Bergman nousi kansainväliseen maineeseen nelissäkymmenissä apokalyptisellä Seitsemännellä sinetillä (1957). Elokuva kertoo uskonsa kanssa kamppailevasta keskiaikaisesta ristiritarista (Max von Sydow), joka tekee matkaa halki mustan surman saastuttaman tanskalaisen maaseudun.

Bergman yritti päihittää häntä lapsuudesta saakka piinanneen, ajoittain lamaannuttavan voimakkaaksi käyneen kuolemanpelkonsa. Hän oli ahdistunut agnostikko, joka uskonnollisen kasvatuksen saaneena alati kaipasi ja etsi Jumalaa. Seitsemännen sinetin valmistumisen aikoihin kirkkaita, yksiselitteisiä vastauksia ei enää ollut. ”Joskus luulen, että kysyminen on tärkeintä”, von Sydowin ritari pohtii elokuvassa.

Kunnianosoituksia Seitsemännelle sinetille: Woody Allenin Sota ja rakkaus (1975) päättyy tutun oloiseen kuolemantanssiin. John Cleese on viikatemies Monty Python -komediassa Elämän tarkoitus (1983). Arnold Schwarzenegger –elokuvaan Last Action Hero (1993) ujutettiin Ian McKellenin Kuolema-hahmo. Yllättävin viikatemiesviittaus löytyy kuitenkin idioottikomediasta Billin ja Tedin maailma (1991).

1. Naisen naamio – Persona (1966)



Bergman oli loputtoman kiinnostunut naisista: naisen voima, neuroosit, pelot ja halut olivat hänelle likimain pakkomielle. Naismielen tarkkailijaksi hän lienee oppinut jo lapsena, sillä äiti Karin oli etäinen hahmo, jolla oli salaisuus. Äidin kuoleman jälkeen Bergman sai käsiinsä tämän päiväkirjat, jotka kertoivat papinrouvan kielletystä rakkaudesta nuorempaan mieheen.

Metatasoltaan vahva Naisen naamio – Persona on Bergmanin kestävimpiä ohjauksia. Kahden naisen välistä kamaridraamaa voi lähestyä kiehtovan monesta suunnasta. Elokuva avaa tilaa esimerkiksi yksilöllisyyden ja rakkauden illuusioiden pohdinnalle. Persona on samalla Bergmanin poliittisin elokuva.

Liv Ullmannin mykkä näyttelijätär ja Bibi Anderssonin puhelias hoitaja ovat saman kolikon kaksi puolta. He ovat kumpikin rikki rooliensa alla. He eivät tavoita toisiaan saati maailmaa ympärillään. Elokuvan tunnetuimmassa otoksessa nähdään hetken ajan kaksoiskasvot, joista puolikas kuuluu kummallekin naiselle. David Lynch lainasi identiteettihämmenyksen teeman Mulholland Driveen (2001).

Personan keskiössä ovat naisen minuus ja naisen kasvot. 1970-luvulla läpimurtonsa tehnyt Rainer Werner Fassbinder teki lähikuvista tavaramerkkinsä. Fassbinderin naiskuva oli velkaa Bergmanille, mutta hänen ohjaustapansa oli kertoman mukaan jopa sadistinen toisin kuin ruotsalaiskollegan. Bergman tutki vallankäyttöä taiteessaan ja otti tavakseen rakastua näyttelijättäriinsä, mutta hän ei tehnyt elokuviensa kuvauksista taistelukenttiä.

Lisää luettavaa