Vaikka jo Lenny Abrahamsonin aikaisemmat elokuvat kuten What Richard Did ja surrealistisen outo Frank toivat hänelle mainetta elokuva-alalla, mikään ei valmistanut häntä tilanteeseen Roomin jälkeen. Emma Donoghuen menestyskirjaan perustuva elokuva nappasi syyskuussa Toronton elokuvajuhlilta himoitun yleisöpalkinnon. Ja se oli vasta alkua. Elokuva sai neljä Oscar-ehdokkuutta, ja Brie Larson voitti kultapystin parhaan naispääosan sarjassa. Room on tuonut Dublinista kotoisin olevalle elokuvantekijälle enemmän huomiota kuin hän olisi ikinä voinut kuvitella. Tervetuloa isojen tekijöiden joukkoon, Lenny!
Oletko yllättynyt siitä kuinka iso elokuvasta on tullut?
Kyllä olen. Tiedän, että kirja oli tunnettu, mikä herättää ison yleisön huomion. Mutta kun ajattelee tarinan tapahtumapaikkaa, menestystä oli vaikea kuvitella. Rehellisesti sanottuna on vaikea kuvitella mistään elokuvasta tulevan isoa, sillä joka viikko on niin paljon kohinaa ja uusia elokuvia. Sitä ei voi ennustaa ellei ole tekemässä jotain megaleffaa. Mutta tiesin elokuvassa olevan vahvan tunnelatauksen, joka voisi vaikuttaa syvästi. Tiesin, että siinä oli jotain erityistä.
Edellisessä numerossa puhuin kuvaajasi Danny Cohenin kanssa. Hänestä oli outoa haluta tehdä töitä suljetussa tilassa. Oletko sinäkin outo?
Kyllä olen, olen poikkeava. Tila oli haaste, samoin tavoite tuoda esiin jotain pojan näkökulmasta, joka on kirjan määrittelevä tekijä. Se teki siitä raikkaan ja toi syvyyttä. Muuten se olisi ollut vain rikostarina. Myös tarinan rakenne oli haaste, koska se koostuu kahdesta puolikkaasta, joista ensimmäinen päättyy hurjaan jännitysnäytelmään. Yleisö kokee katarttisen hetken, mutta elokuva on vasta puolivälissä! Vaarana on, että kaikki sen jälkeen on antikliimaksia. Mutta tajusin, että se oli koko jutun idea – pelata sillä vähämerkityksellisyyden tunteella ja luoda toiseen puolikkaaseen ihan erilainen jännite.
Kirja oli enemmän pojan tarina, elokuva pojan ja äidin. Miksi muutit sitä?
Kirjassa äiti on hahmo, joka syntyy pojan sanoista ja ajatuksista. Mutta kun tilanteeseen tuodaan kamera, se näyttää kaksi ihmistä. Se toi mahdollisuuden kertoa paljon intiimimmän tarinan. Elokuvaa katsellessa välittää nimenomaan hahmojen keskinäisestä suhteesta. Emma sai lukijoilta kirjeitä, joissa haluttiin tietää lisää Ma-hahmosta. Hänen vastauksensa löytyy elokuvasta. Tilanne antoi Brie Larsonille vapautta, koska kirjan äitiä ei oltu hakattu kiveen. Pystyimme tutkimaan hahmon eri puolia, mikä oli hyvin mielenkiintoista.
Miten loitte kemiaa kahdelle hahmolle, jotka ovat lähes koko ajan yhdessä?
Yksi keino oli hyvin yksinkertainen. Halusin tutustuttaa heidät hyvin aikaisessa vaiheessa ja saada heidät viettäämän aikaa yhdessä. Joskus olin itse mukana, joskus annoin heidän hengailla keskenään. Jacob Tremblayn kaltainen suloinen lapsi teki siitä helppoa, varsinkin kun Brie on hauska, fiksu ja lämmin nainen. Tiesin, että Jacob ihastuisi häneen ja aito yhteys olisi hyvin todennäköistä. Aluksi heidän välillään oli sisaruksellista lämpöä, mutta kun vähän viilasin sitä, suhteen dynamiikka tuntui juuri oikealta.
Yhteistyönne Emman kanssa sujui hyvin, vaikka usein kuulee kauhutarinoita omia kirjojaan sovittavista käsikirjoittajista.
Pidän yhteistyöprojekteista eivätkä ne pelota minua. En koskaan ajattele, että joku yrittää viedä voiton. Uskon, että lopulta pääsen tilanteeseen, johon haluan, mutta minun ei tarvitse kyykyttää ketään sinne päästäkseni. Oli mukava, kun prosessin päätteeksi olimme ystäviä, vaikka emme olleet tunteneet aikaisemmin. Teimme Yhdysvalloissa yhteishaastatteluita ja joku journalisti sanoi kuinka epätavallista on, että vitsailimme yhdessä tai edes olimme samassa huoneessa. Emma ei ollut mitenkään mustasukkainen kirjastaan – hän oli juuri päinvastaista kuin mitä kuuluisista kirjailijoista sanotaan. Hän oli avoin ehdotuksilleni ja viilasimme käsikirjoitusta puolisentoista vuotta. Emme riidelleet. Keskustelimme toki paljon, mutta aina rakentavasti. Mukava todistaa, että näinkin voi toimia.
Hänelle sopi, että elokuvassa oli vähemmän uskonnollisuutta kuin kirjassa?
Olen vain allerginen uskonnolliselle maailmankuvalle. Mikä ei tarkoita, ettenkö olisi kiinnostunut uskonasioista. Mutta en halunnut kenenkään sanovan, että ainut Mata hengissä pitävä voima oli usko Jumalaan. Olen ateisti, enkä nähnyt sitä tarpeelliseksi. Se oli varmaankin ainut asia Emman kirjassa, joka ei istunut minulle, ja hänelle sopi vallan hyvin, että se jää pois.
Room on yllättävän helposti lähestyttävä. Kaikkien mielestä se on kevyin elokuvasi, mikä on outoa sisällön tietäen.
Tiedän, ja se on tosiaan outoa! Onhan se tekemistäni elokuvista lähinnä valtavirtaa, mutta yleisön vakuuttaminen on vaikeaa. He eivät halua katsoa mitään kestokykyä rasittavaa, mutta Room on romanttinen elokuva. Se on rakkaustarina äidin ja pojan suhteesta ja lämmin kuvaus lapsuudesta ja siitä mitä on vanhemmuus. Se vain tapahtuu hyvin äärimmäisissä oloissa. Jos laittaa pariskunnan keskelle sotaa tai muuta kamaluutta, se korostaa heidän rakkaustarinaansa. Mutta on harvinaista tehdä sama lapselle ja vanhemmalle. Mutta sen Room tekee, laittaa suhteen valtavan paineen alle. Samalla näemme kuinka se oikeasti toimii.
Etkö halunnut näyttää enemmän äidin kokemia kauheuksia?
En, se ei ollut tarinamme. Sellaiset kuvat olisivat hukuttaneet kaiken muun – se olisi ollut ainut asia jonka katsojat muistaisivat. Ne ovat läsnä vihjailujen kautta, mutta näyttäminen olisi tehnyt siitä ihan eri elokuvan. Minulta kysytään myös, olisinko halunnut kertoa enemmän vangitsijasta. En. Tarinaa ei kerrota hänen ehdoillaan. En halunnut antaa hänelle merkittävyyttä isommalla näkyvyydellä. Hän on vain epäonnistunut ihminen. Ei enempää.
Usein konnien toimia oikeutetaan jollain taustatarinalla.
Aivan! Taustatarina on muutenkin absurdi juttu. Minusta mitään ihmisen elämästä ei voi selittää jollain toisella palalla siitä. Se vain muuttaa hahmon kaavamaiseksi selitykseksi, yhtälöksi jonka voi ratkaista. Hän tekee näin koska sitä ja tätä tapahtui aikaisemmin. Se on minulle liian mekaanista, pidän enemmän uteliaasta lähestymistavasta hahmoja kohtaan.
Olit kuitenkin kiinnostunut siitä, mitä uhreille tapahtuu tällaisissa tapauksissa.
Luomme ihmisistä käsityksiä, jotka eivät välttämättä kerro koko kuvaa. Minua kiinnosti miten uhreille puhutaan, kuinka he puhuvat itsestään. Erityisesti kaiken maailman tv-ohjelmissa. Tuntui kuin haastattelijat yrittäisivät luoda heistä tarinaa, jonka yleisö voi sulattaa mutta joka ei välttämättä ole totta. Se typistää ihmisen tuijotettavaksi sirkusnähtävyydeksi, mikä minusta on hullua.
Jotkut ovat kuvanneet Roomia abortinvastaiseksi, koska kamalasta tilanteesta syntyy enkelimäinen lapsi.
Ymmärrän mitä tarkoitat, vaikka idea onkin outo. Sanovatko valinnanvapauden kannattajat, että raiskattujen naisten pitäisi tehdä abortti, koska lapsesta tulee kamala? Eivät! Jos joku päättää pitää lapsen, siitä voi tulla maailman kaunein ja kiltein lapsi. Se ei silti poista naisen oikeutta valita itse. Minusta kyse on naisen oikeudesta määrätä omasta ruumiistaan. Tiedostin kyllä, että tietyissä paikoissa elokuvan voisi nähdä noinkin. Mutta yhtä järjetöntä olisi väittää, että onnellisista liitoista syntyvät hirviöt olisivat perustelu aborteille. Minusta tiettyyn pisteeseen asti kyseessä on vain yhdestä elämästä ja se kuuluu äidille.
Olet sanonut haluavasi olla näkymätön ohjaaja, kadota kokonaan tarinaan.
Ohjaajalle vaikein asia on pysyä varjoissa. Minua naurattaa, kun joku sanoo, että se ja se leffa tehtiin yhdellä otolla, mitä mahtavaa ohjausta. Jos se on kaikki mitä hyväksi ohjaajaksi tarvitaan, niin se on aika lyhyt kurssi ohjaajaksi, pelkkää pyrotekniikkaa. Eihän siinä mitään väärää ole, mutta vaikeampaa on saada ihmiset uskomaan, että se mitä he näkevät olisi oikeasti voinut tapahtua. Minä haluan, että katsojat löytävät kaiken omin avuin. Siinä on enemmän voimaa.
Haluat antaa katsojalle enemmän vapautta?
Elokuva ei ole valmis ennen kuin katsoja on täydentänyt sen – he tuovat siihen valtavasti lisää sisältöä. On vaikea tehdä jotain herkkää, joka sallii sen. Monet työt ovat niin brutaaleja ja karkeita, etteivät ne anna katsojalle tilaa hengittää. Taas hyvä syy ohjaajalle olla pitämättä meteliä itsestään: on mahdotonta lisätä tarinaan omia tuntemuksia, jos kaikki on väännetty rautalangasta. Itse haluan jättää tulkinnanvapautta, se on mielenkiintoinen osa elokuvaa. En tiedä olenko aina samaa mieltä, jokainen tarina on erilainen. Joskus kertoja seisoo edessäsi napsutellen sormiaan: ”Nauttikaa taidoistani!” Se on tasapainoilua, sillä joissakin tarinoissa se on nautittavin asia. Mutta jos haluaa kaivaitua syvemmälle, taiteilijalle on tärkeää oppia nöyryyttä. Muuten on vain tiellä.
Teksti: Marta Bałaga