Berlinalen aasialaiselokuvien tarjonnassa odotettuja ensi-iltoja ja retrospektiivejä

Berliinin elokuvajuhlat esitti jälleen muutamia odotettuja aasialaiselokuvien ensi-iltoja niin pääkilpailu- kuin muissakin sarjoissa, sekä sarjan retrospektiivejä Japanin indie-ohjaajilta.

Kilpailusarjaan oli päässyt Yang Chao elokuvallaan Crosscurrents. Nuori rahtilaivan kapteeni vie rahtia ylös Yangtse-jokea ja kohtaa joka satamassa tytön, jota näyttelee sama näyttelijätär. Elokuva rytmittyy kertojanäänellä, joka lukee klassisia kiinalaisia runoja. Crosscurrents jakoi voimakkaasti mielipiteitä: trafiikki pressinäytöksestä ulos oli tasainen, kun äärettömän hitaasti jokea ylös etenevä elokuva ajoi porukkaa pois, mutta loppuun asti jatkaneet antoivat elokuvalle kunnon aplodit. Lopussa tarina jotenkin tuli yhteen ja palkitsi katsojansa. Elokuvan kameramies Mark Lee Ping-Bing palkittiin parhaasta taiteellisesta panoksesta.

Tuomariston hopeisen karhun sai filippiiniläisen Lav Diazin elokuva Lullaby to the Sorrowful Mystery. Elokuva tutkii Filippiinien vapaustaistelijaa Andrés Bonifacio y de Castroa. Diazin elokuville tyypillisesti elokuva on 485 minuuttia pitkä – pari vuotta sitten Helsingissä esitetty 4-tuntinen Norte on itse asiassa Diazin lyhyimpiä elokuvia. Diaz on kuvansommittelun ja intellektuaalisen politiikan, historian, yhteiskunnan ja ihmiskohtaloiden yhdistelyn mestari, joka ansaitsisi enemmänkin esittelyä Suomessa, elokuviensa pituudesta huolimatta.

Japanin nykyhorrorin yksi isä Kiyoshi Kurosawa palaa alkuaikojensa hieman kieli poskessa tehdyn trillerin pariin uutuuselokuvallaan Creepy. Jo edellinen, kummituselokuvan elementtejä viljelevä Journey to the Shore, joka nähdään Helsinki Cine Aasia –festivaalilla, lupasi ohjaajan paluuta sinne, mistä hän lähti 1990-luvun alkupuolella.

Creepyssä panttivankitilanteen turhauttama poliisietsivä aloittaa uuden elämän yliopiston kriminaalipsykologian opettajana ja uudessa naapurilähiössä. Vaimon kanssa käyty esittäytymiskierros naapurustossa todistaa, että lähitaloissa asuu enemmän tai vähemmän omituista sakkia. Samaan aikaan työpaikalla aletaan kaivella takavuosien selvittämätöntä rikosta, joka yhdistyy pariskunnan uuteen naapurilähiöön.

Levittäjäyhtiö vaati aamun pressinäytöksessä päivän mittaista tiedotusembargoa lehdistölle, jotta illan gaalanäytöksessä juoniyllärit ja etenkään elokuvan loppuratkaisu eivät pääse vuotamaan. Gaalaesitykseen Kurosawa ja tähtikaartinsa marssivat frakit ja kimonot yllä saaden raikuvat aplodit muutaman hyvän hätkäytyksen tarjoavan ja mukavasti otteessaan pitävän elokuvan jälkeen. Elokuvan tuottaja toivotti yleisölle, etteivät he alkaisi katsella epäilevällä silmällä naapureitaan – mihin on suuri riski Creepyn katsomisen jälkeen.

Saksalaisohjaaja Doris Dörrien elokuva Greetings from Fukushima voitaneen laskea puolittain aasialaiselokuviin, se on nimittäin kuvattu miltei kokonaan Japanissa ja toinen pääosanesittäjä on japanilainen. Marie, nuori saksalaisnainen pakenee avioliittoaan suoraan alttarilta ja päätyy klovniviihdytysjoukkueen mukana vapaaehtoiseksi Fukushiman lääniin, väliaikaisasuntolaan, jonne on evakuoitu vanhuksia ydinvoimalaonnettomuuden evakuointialueelta. Eräänä päivänä Satomi, entinen geisha, pyytää Marieta ajamaan hänet evakuoidulle alueelle, Satomin talolle, jonne tämä itsepäisesti jää siivoamaan asuntoaan. Elokuvan Saksassa käytetty nimi, Fukushima Mon Amour, viittaa tietysti Alain Resnais’n elokuvaan Hiroshima Mon Amour, joissa molemmissa on kyse eurooppalaisnaisesta radioaktiivisen säteilyn maisemassa.

Tarina olisi voinut päätyä hyvää tarkoittavaksi hymistelyksi, mutta 25 kertaa Japanissa käynyt ja siellä aiemminkin elokuviaan kuvannut Dörrie osaa paneutua japanilaisuuteen ja Fukushiman ydinonnettomuuteen hienotunteisesti. Elokuva on hienosti mustavalkoisena kuvattu yksinkertaisin kahden naisen välisin kohtauksin ja kulttuuritörmäyksin etenevä, paikoitellen humoristinenkin tarina. Pressikonferenssissa ohjaaja sanoi kertoneensa tarinan saksalaisnaisen kautta, koska hänellä ei voi olla suoraa tietoa siitä, miten japanilainen asian kokee. Talokohtaukset kuvattiin oikealla evakuoidulla alueella Fukushiman Minamisomassa. ”Olin shokeeraantunut Fukushiman onnettomuuden jälkeen siitä, että monet siellä asuneet saksalaiset lähtivät pois koko maasta. Me kuvasimme evakuointialueella, mutta olin koko ajan tietoinen kuvaustiimin turvallisuudesta ja meillä oli geigermittari mukana”, kertoo Dörrie. Satomin rooliin Dörrie sai tunnetun japanilaisen tähden, Kaori Momoin. Momoi ilahtui saadessaan roolin, jossa sai näyttää rähjäiseltä. Hänet on totuttu näkemään Japanissa esimerkiksi Kanebon mainoksissa, hieman sliipatumman näköisenä.

Kaori Momoi oli esillä festivaalilla omallakin ohjauksellaan Hee (omituisesti länsimaisille translitteroitu Hi eli Tuli), joka kuvaa Los Angelesissa asuvan omaperäisen japanilaisnaisen (roolissa Momoi itse) visiittejä terapeutilla. Terapiakohtaukset leikkautuvat lyhyisiin väläyksiin naisen menneisyyteen tai muistoihin.

Wayne Wang, paljon amerikanaasialaisia kuvannut hongkongilaisohjaaja oli nyt kuvannut Japanissa elokuvansa While the Women Are Sleeping. Kirjailija (roolissa myös Creepyn pääroolin esittänyt Hidetoshi Nishijima) viettää kustannusyhtiössä työskentelevän editoijavaimonsa kanssa hotellilomaa meren rannalla. Kirjailijan katse kiinnittyy epätavalliseen pariin, vanhempaan mieheen (roolissa Takeshi Kitano aka Beat Takeshi) joka on reissussa nuoren tytön kanssa. Kirjailija alkaa vakoilla pariskuntaa, päätyy miehen kanssa puheille ja haistaa tapahtumissa omituisuuksia. Kaikki sekoittuu tietysti hänen kirjoittamansa kirjan juoneen eikä katsoja voi olla varma siitä, mikä on totta ja mikä kirjailijan kuvitelmaa. Lopputulos on varsin onnistuneesti etenevä tarina romaanin kirjoittamisesta.

Saksan elokuva-arkiston Arsenal-kinossa nähtiin joukko japanilaisnykyohjaajien varhaisteoksia, koottuna aloittelevia ohjaajia jo liki 30 vuotta lanseeranneen Pia Film Festivalin arkistoista. Sarjassa nähtiin muuna muassa Sion Sonon 8mm-kameralla kuvattu opiskelijatyö I Am Sion Sono, sopivan sekopäinen anarkismisekoilu. Sarja todistaa Pia Film Festivalin keskeisen roolin Japanin 1990-luvun ja nykypäivän nimiohjaajan löytäjänä.

Teksti: Eija Niskanen
Kuvassa Lav Diaz. Kuva: Ali Ghandtschi