Espanja, Iso-Britannia, Ranska, Tanska, Venäjä… Episodin toimittajat löysivät masentavia, synkkiä ja varoittavia tarinoita ympäri maailmaa. Lohduttaudumme sillä, että ainakin osassa alla mainituissa elokuvissa on myös rahtunen toivoa. Ja jos ei toivoa, niin ehkä ainakin jotain katarttista. Mutta kyllä nämä hiljaiseksi jättävät – hyvässä mielessä.
Isän paluu (Vozvraschchenie, 2003)
Andrei Zvjagintsev on ohjannut sellaisia ”pirteitä” elokuvia kuin Leviathan ja Rakkautta vailla. Niitäkin lujemmin lekalla iskee hänen esikoiselokuvansa Isän paluu, jota Venetsian Kultaisen leijonan voitto tai Golden Globe -ehdokkuus parhaan kansainvälisen elokuvan kategoriassa ei tee valoisammaksi. Ne kuitenkin kertovat, että ollaan laadun äärellä.
Nuoret veljekset ovat kasvaneet äitinsä ja isoäitinsä kanssa. Eräänä päivänä kotiinpalatessaan he löytävät sieltä 12 vuotta aikaisemmin omille teilleen lähteneen isänsä. Tämä haluaa viedä pojat kalastusretkelle jälleennäkemisen kunniaksi.
Toinen veljeksistä ilahtuu ja kaipaa isän hyväksyntää, toinen suhtautuu epäilevästi käytännössä koko hänen elämänsä ajan poissaolollaan loistaneen vanhemman erinomaisuuteen. Yhä syvemmälle erämaahan suuntautuvan retken aikana onkin selvää, että tämän kasvatusmetodeissa ja ihmissuhdetaidoissa on rutkasti parantamisen varaa.
Irreversible (2002)
Jos jonkun ohjaajan haluaisi kategorisoida ihmisvihaajaksi, niin Gaspar Noé olisi hyvä kandidaatti. Pelkästään Irreversible kävisi todistusaineistosta. Se kertoo seksuaalisesta väkivallasta ja kostosta ja pakkomielteestä, joka kääntyy itseään vastaan. Christopher Nolanin Mementon tapaan musta jännäri Irreversible etenee kronologisesti väärinpäin ja jokainen uusi kohtaus antaa aikaisemmin nähdylle uutta merkitystä. Aika todellakin tuhoaa kaiken.
Noé leikittelee karmivien aiheittensa kanssa niin, että elokuvan listalleen valinnut toimittajakin tunnusti sen veteen piirretyn viivan mitä tulee taiteeseen ja eksploitaatioon: ”Ahdistava, ravisteleva, uhkaava ja nihilistinen mestariteos. Eurotaideroskaa parhaimmillaan.”
Dogville (2003)
Jos ei Gaspar Noélla riitä uskoa ihmiseen, niin ei Lars von Trierin näkemyskään paljon meitä imartele. Dogvillessä Nicole Kidmanin esittämä nainen pakenee gangstereita ja hakee turvaa pienestä syrjäkylästä. Aluksi väki ottaa hänet hyvin vastaan kuin osoituksena omasta moraalisuudesaan. Pikkuhiljaa vaakakupit alkavat kuitenkin osoittaa toiseenkin suuntaan.
Elokuva on myös arthousea puhtaimmillaan: osa lavasteista on vain näyttämön lattiaan vedettyjä viivoja. Mutta se ei haittaa, kun yleisö imaistaan mukaan riisutuissa kulisseissa käytävään ihmiskokeeseen ”Kun Lars Von Trier käskee, katsoja itkee, nauraa, kokee tuskaa tai tyydytystä. Ilman tehosteita”, totesi eräskin toimittaja.
Meri sisälläni (Mar adentro, 2004)
Lapset, lapset, kuinka monta kertaa se on sanottava: vaikka kuinka olisitte täynnä kuplivaa elämäniloa, älkää ikinä sukeltako mihin tahansa jorpakkoon tarkistamatta tilannetta pinnan alla. Muuten saatatte viettää vuosikymmeniä yrittämällä saada oikeuttaa päättää omasta elämästänne samalla kun ulkopuoliset yrittävät määritellä sen arvoa. Ja jos ette vielä usko, niin katsokaa Meri sisälläni – se perustuu tositapahtumiin.
Toimittajan kommentti Alejandro Amenábarin vieraskielisen elokuvan Oscar-voittajasta: ”Kipeä mutta vapauttava tutkielma elämästä, kuolemasta ja jälkimmäisen valinnasta omasta tahdosta.”
Jahti (Jagten, 2012)
Tanskanmaalla on jotain mätää, todettiin jo William Shakespearen Hamlet-näytelmässä. Sitä tuntuisi tukevan Lars von Trierin ohella sikäläinen mestariohjaaja Thomas Vinterberg. Cannesissa näyttelijäpalkinnon pokannut Mads Mikkelsen esittää opettajaa, joka joutuu auermaiseen painajaiseen.
Omaa valintaansa perustellut toimittaja kertokoot, miksi elokuva kuuluu tähän luukkuun: ”Jahti on vuosituhannen pysäyttävimpiä elokuvakokemuksia. Syvästi nerokas käsikirjoitus repii esiin ihmisyyden synkimpiä puolia ja pakottaa katsojan kyseenalaistamaan kykymme luottaa toisiimme. Elokuva kysyy, kuinka nopeasti ystävyys voi muuttua vihaksi ja kuinka nopeasti viha voi muuttua väkivallaksi. Vastaus ei ole kovinkaan helppoa kuultavaa, mutta se osuu luuhun ja ytimeen syvällä tasolla.”
Isä (The Father, 2020)
Onko mahdollista kertoa tarina sellaisen ihmisen näkökulmasta, joka ei tiedä, miten se pitäisi kertoa? Florian Zeller onnistui siinä tavalla, joka toi keskushahmoa esittävälle Anthony Hopkinsille Oscar-palkinnon parhaasta pääosasta.
Hopkinsin esittämä dementiasta kärsivä isä tekee Olivia Colmanin esittämän tyttärensä elämästä raskasta, kun aika ja ihmiset sulautuvat miestä hämmentävästi yhteen. Onko Isä hemmetin surullinen elokuva? No on! Onko se nerokkaasti tehty taudinkuva, joka onnistuu viemään katsojan sairaan ihmisen hämmentävään ja pelottavaankin maailmaan? No hitto joo!
The Zone of Interest (2023)
Onko mitään ihanampaa kuin puutarhassa möyriminen ja unelmiensa kukka- ja yrttitarhan rakentaminen? Ehkä se, että samassa yhteydessä pystyy rakentamaan perheelleen täydellistä, rakastavaa ja kasvattavaa kotia. Jaa, nuo taustalta kuuluvat laukaukset ja tuskanhuudot ja korkean muurin takaa ilmoille nouseva pahaenteinen savu? Älkää nyt moiseen huomiota kiinnittäkö!
”Hyytävä kuvaus ihmisen pahuudesta Natsi-Saksan ajalta. Kauheuden kruunaa taitava äänimaiseman käyttö”, todettiin Episodin toimituksessa parhaan kansainvälisen elokuvan Oscar-voittajasta.
Tämän jos minkä olisi kuvitellut olevan kotimaisille elokuville sopiva kategoria, mutta sellaisia ei löytynyt. Eikö joulukalenterissa siis tänä vuonna ole ensimmäistäkään suomalaista elokuvaa?! No, se jää nähtäväksi.
