Vuoden vaikuttavimpiin ja omaehtoisimpiin elokuviin lukeutuva The Zone of Interest käynnistyy pimeydellä, jota säestää Mica Levin tuskaisesti ujeltava elektroninen musiikki. Sen vaiettua eteemme avautuu kuva täydellisestä idyllistä. Suuri lapsiperhe on piknikillä vehreällä joen rannalla aurinkoisena kesäpäivänä. Perheen puheista, asuista ja kampauksista voimme päätellä olevamme 1940-luvun Saksassa.
Idylli jatkuu perheen palatessa kauniiseen kotitaloonsa, jonka kukkaistutusten koristama piha avautuu suureen, huolella hoidettuun puutarhaan. Toisella suunnalla talon tonttia rajaa kuitenkin tympeän näköinen muuri, jonka piikkilankojen takaa vaimeina kantautuvat huudot ja korkeasta savupiipusta loimuavat liekit lyövät paratiisimaiseen idylliin oudon ja uhkaavan särön.
Vähitellen ymmärrämme, että harmonisen perheen isä on Auschwitzin keskitysleirin komendantti Rudolf Höss, ihmiskunnan historian kenties pahin massamurhaaja. Hän oli mies, joka tultuaan sotaoikeudessa syytetyksi kolmen ja puolen miljoonan ihmisen murhasta, totesi tyynesti murhanneensa vain kaksi ja puoli miljoonaa – loput kuolivat nälkään ja tauteihin.
Englantilaisen Jonathan Glazerin kirjoittama ja ohjaama The Zone of Interest – nimi tulee natsien käyttämästä termistä, joka tarkoittaa keskitysleirin välitöntä lähialuetta – on monella tapaa poikkeuksellinen elokuva. Se ei lähesty holokaustia uhrien tai heidän suojelijoidensa vaan massamurhaa tunnollisesti toteuttavien upseerien ja siltä silmänsä sulkevien siviilien näkökulmasta. Se kuvaa teollisesti organisoitua kansanmurhaa näyttämättä yhtäkään väkivaltaista tekoa. Glazer ei kertaakaan aseta kameraansa keskitysleirin muurien sisäpuolelle vaan pitää näkökulmansa johdonmukaisesti kuolemanleirin naapuriin oman pikku paratisiinsa rakentaneiden Hössien kotipiirissä.
Glazer tarkkailee Hössien arkisia askareita ja perhe-elämää viileästi kuin hyönteistutkija kohteitaan. Hän ei avaa henkilöidensä tunteita yhtään enempää kuin näiden käytös paljastaa. Suuri osa elokuvasta kuvattiinkin talon rakenteisiin kätketyillä piilokameroilla, joiden sijaintia tai talon ulkopuolella operoineen ohjaajan valitsemia kuvakulmia näyttelijät eivät tienneet. Tuloksena on eräänlainen Big Brother Helvetissä.
Näennäisesti elokuvassa ei tapahdu paljonkaan, mutta pienet vihjeet kertovat pinnan alla patoutuvasta ahdistuksesta. Idyllin taakse kätkeytyvä kauhu tihkuu tajuntaan erityisesti Johnnie Burnin mestarillisen äänisuunnittelun ja Mica Levin hienovaraisesti käytetyn musiikin kautta.
Christian Friedel ja Sandra Hüller tekevät täydellisen vakuuttavaa työtä Rudolf ja Hedwig Hössinä. Lasten, kodin ja puutarhan hoidolle omistautunut Hedwig kasvaakin elokuvan tärkeimmäksi väyläksi sen kuvaamaan todellisuuteen. Hänen kauttaan Glazerin elokuva asettaa peilin katsojan eteen. Näinkö mekin suljemme silmämme ja korvamme kauheuksilta, joiden keskellä elämme omassa pikku kuplassamme?
Tarmo Poussu
The Zone of Interest -elokuvan traileri
